Perjantai 13. Ei enää mikään onnenpäivä.

Ehkä elämäni vaikeimmista päivistä oli tänään, yleensä onnenpäivä mutta nyt meni vähän väärimpäin.

Meidän vanhin koira Poju kävi keskiviikkona (11.pvä) eläinlääkärissä, tarkotuksena oli käydä vaan perustarkastuksessa, mutta huonojahan uutisia sieltä tuli.

Koiralla oli salakavalasti iskeny imusolmukesyöpä kaulaan, mikä oli sitten niin pahasti levinnyt, ettei sille voitu enää tehdä yhtään mitään. Ja koska koira oli muutenkin jo vanha +lihaksisto suoraansanottuna surkastunu kokonaan. Että Poju sai pari päivää vielä olla kotona, kunnes tänään sitten päästettiin se "koirien taivaaseen".

Ihmettelin myös, miten se on jaksanu kakkoskerrokseen asti jaksanut tulla rappusia ylös, kun se on niin kipeä ollut, ei oo vaan näyttänyt että se on ollu tosi kipeä...

No tänään koitti se päivä, mitä ei oltais koskaan haluttu koittavan. Aika meni ihan älyttömän nopeesti. Päätin etten itke ennenkun meen sinne eläinlääkäriin ja tuun sieltä pois (miks? no en tiedä itsekään). Mutta niinhän siinä kävi, vollotin koko matkan tonne eläinlääkäriin, sit se loppuajaks loppukin.

Mutta voi sitä itkun määrää kun lähin eläinlääkäristä vaan lasku ja tyhjä hihna kädessä, kävelemisestä ei meinannu tulla yhtään mitään ja tuntu että kaikki olisi pysähtyny siihen paikkaan. Päiväkin näytti sen jälkeen älyttömän synkältä.

Muistan vielä, kun ell antoi Pojulle rauhottavan, hetken se siellä huoneessa heilu ja käveli ihan jalkaan kiinni, kävi sitten siihen maate. Ja taas meinas tulla itku.

Ei, en minäkään mikään kylmä ja tunteeton ihminen ole, vaikka antaisinkin niin ymmärtää.

Hirveen tyhjä olo ollu koko päivän, mitään ei jaksa tehdä ja ajatus ei kulje ollenkaan. Kaikki vähänkun edelleen pysähty tänä päivänä.

Pahaltahan se tuntuu, mutta tiedän että Pojulla on nyt kyllä paljon parempi olla. Ei vanhuudenvaivat paina ja kurkkuunkaan ei särje. Hyvän elämän se meillä kutakuinkin sai ja viimeseen asti se häntää jakso heiluttaa.