Uusi vuosi, uudet kujeet. Vai?

Nyt on pakko kirjottaa johonkin ihan kaikki, tätä paskaa jaksa pään sisällä loputtomiin pitää. Vuos 2011 oli suoraansanottuna aivan perseestä, kaikki meni vituiks ja ihmiset tuntu katoovan ympäriltä. Empätiedä, ehkä saan syyttää siitäkin vaan itteeni. Muutamaan tosi mahtavaan ihmiseen kyllä tutustuin tona vuonna, ehkä se oli semmonen ainoo oikeesti ilonen asia mun vuodessa.

Kun mikään ei yksinkertasesti vaan kiinnostanu, millään ei ollu väliä ja aivan sama vaikka oisin vetäny itteni narun jatkoks, aivan helvetin sama. Ehkä sellanen fiilis iskee välillä edelleen, kun millään ei oikeesti oo mitään suurta merkitystä. Eikä mulla oo mitään elämän tarkotusta koskaan ollukkaan. Yks turha riesa / päänvaiva muiden keskuudessa, who cares. 

Vitutus oli kyllä joka päivästä, aina joku asia sai veren keittämään päässä ja kaikkien naamat vitutti kun pientä oravaa, kun käpy on jäässä. Pelkkä ajastukin ulos menemisestä pisti semmosen ahdistuksen jylläämään, ettei sitä sit pystyny lähteenkään mihinkään. Hyvä kun kauppaan jakso/pysty menemään ollenkaan, kaikki ihmiset oli kun hirviöitä. Ja kyllähän mie toivoin, että viime vuos oliskin ollu pelkkää pahaa unta, mutta paskat. Pelkkää päähän potkimista ja paskaa niskaan. Hirvein vuosi ikinä, ja pahiten tulikin nää ahdistusmasennus -fiilikset. 

Juu, koulu. Mikä se on? Sitä en oo sitten käynytkään elokuun 18. pvä jälkeen. Olin jossain laitoksessa tmv. No sieltä  lähin marraskuussa omin lupineni pois. Idiootti kun olen, tavallaan vituttaa ja tavallaan ei. 

Sainhan sieltä loppuraportin, jossa todettiin mulla olevan toimintakykyä lamaava ahdistuneisuushäiriö, pienet sille!

Enkä siis niiden virkaintosten ämmien mukaan kykene menemään mihinkään sosiaaliseen tilanteeseen, en kouluun enkä töihin. Mitäs vittua, no aivan sama se mulle on. Periaatteessa ton jälkeen alko taas ihmeellinen alamäki. Olin taas ryssiny elämässäni ja kovaa, tosin onkohan se multa mitään uutta? Ei. 

Kyllähän kaikkee mulle yritettiin keksiä, et oisin vaan jaksanu porskuttaa eteempäin ja olla se oma ilonen ja härö itteni. Mut tuntu että kaikki mitä ikinä sanon tai teen on helvetin väärin. Sikspä en sitten tehny enää mitään. Päivät pitkät makasin kotona, tuijotin telkkaa tai koneen ruutua. Vedin kahvia ja röökiä enemmän ku sielu sietää.  Siinä meni sitten ruokahalukin kokonaan, mitään ei pystyny syömään, ellei sit meinannu tulla kaikki sekunnin päästä ulos. 

Olin taas epäonnistunu itteni kanssa, ihan jossain tuolla pahnan pohjimmaisena enkä nähny itelläni minkäänlaista tulevaisuutta. Ikäänkun olisin heittäny pyyhkeen kehään ja luovuttanu ennen aikojani. 

Juu, tämmönen fiilis taitaa olla just tälläkin hetkellä, kun kirjotan tätä. Tunnen itteni helvetin säälittäväks, koska kirjotan johonkin turhaan blogiin kaiken tän, vaikka ehkä parempi ois vaan puhua jollekin. 

Mutta ei, en vaan osaa. 

Ja muutaman ihmisenkin, oikeestaan itelle tärkeen ihmisen menetin lyhyessä ajassa, mikä taas potki mut ihan tonne alamaailmaan melkein. Taas oli semmonen tunne, että mitä helvettiä mie täällä enää teen?

Jotenkin siitä sitten yritti taas nousta jaloilleen ja kerrankin onnistuin siinä. Vaikka vieläkin tulee jotenkin semmonen haikee fiilis. Pitää vaan jatkaa tätä paskaa elämää eteempäin.

Ainoo asia, mistä olin hitusen tyytyväinen itteeni on se, etten oo niin älyttömän ujo kun joskus aikoinaan. En mee niin nopeesti lukkoon ihmisten kanssa, luojan kiitos. Vaikka en kyllä vieläkään oo mikään kokoajan pälättäjä, tai no riippuu tietenkin porukasta / ihmisistä. 

Luottamusta ihmisiin en viime vuoden aikana oikeestaan saanu rakennettua yhtään, eli jälleen kerran olin epäonnistunu itteni kanssa. Hirveen vaikee luottaa kehenkään ilman sitä pelkoo, et joudun taas pettymään jne. Kaikkien puheet olis kun pelkkää sananhelinää. 

Ehkä tänä vuonna otan itteeni niskasta kiinni, yritän luottaa ihmisiin enemmän ja muutenkin saada nää sosiaaliset jutut paremmaks. Mutta kun en luota itteenikään sen paremmin, niin en todellakaan lupaa mitään.

Toivossa on hyvä elää, right?