Taas sama kuvio, ei-juu-ei...

Oon nyt tässä torstaina jo kaks kirjotusta tänne saanu aikaseks, mut miun on vaan pakko päästä kirjottaan tänne pääni tyhjäks. Ei miulla mitään puhelahjoja selittää tätä kenellekään.

Mut en vaan jaksa tätä samaa, minkä oon jo kerran kokenu. Sitä soutamista ja huopaamista, ei olla-ollaan-ei olla. Joko sä annat mun olla ja unohdat, tai oikeesti pidät mua sinä kaverina, niinkun joskus ennenkin.

Ollaan me pari virhettä tehty joo, mutta ne on oli sillon ja nyt on nyt. Miks vanhojen asioiden pitää taas tulla kummittelemaan, kun kumpikaan ei sillon tehny mitään väärää.

Kyllä mie osaan suun pitää kiinni, jos siekin osaa. Mut muutkin on ihmetelly tätä jäätävää kylmyyttä meidän välillä, ennenkun tultiin niin hyvin juttuun muiden silmissä.

Enkä mie itekkään  ymmärrä, mikä tässä nyt edes tökkäs?

Ensin sie välttelet ja kierrät minnuu kun ruttoo, tätä kestää pari viikkookin kun susta ei kuulu sanaakaan. Enkä sullekaan viitti sitten mitään laittaa, oot kun paskaa syöny kun jossain näkee, anteeks nyt vaan.

Sit ykskaks, tosta vaan tuut taas jutteleen miulle, niitä näitä kun millekin parhaalle kaverilles. Jaarittelet jopa useamman tunnin ja samaa läppää  niinkun joskun vuoden alussa. Se sattuu minnuu kumminkin, tahtomattas(?) satutat joka ikinen kerta...

Sit taas menee päivä kaks kun juttelet, sit se taas unohtuu. Heität miut kun risan lelun nurkkaan pölyyntymään, miks en ymmärrä tätä sun toimintaas nyt? En halua roikkua perässä ja kuluttaa elämääni siuhun, jatkan elämää mutta tämmönen asia kumminkin hakkaa miun takaraivoo joka ilta, usko pois.

Sie olit miulle alusta asti kun toinen veli, kerroin ihan kaiken melkeen siulle. Miusta tuntu vaan et siulle on niin helppo puhua, koska taisit olla ensimmäinen henkilö jonka kanssa tuun juttuun heti kättelyssä, se jos mikä on harvinaista.

Nyt miusta tuntuu että oon vaan tehny itestäni naurettavan ihmisen sun silmissäs, ehkä sie et vaan ymmärtäny että pidin sua tärkeenä itelleni. Enkä kyllä koskaan sitä siulle suoranaisesti sanonukkaan, ehkä en vaan uskaltanu avata suutani ajoissa.

Sie oot kun ventovieras miulle, en osaa olla enää omaitteni siun seurassas koska en tiedä mitä sie seuraavaks aiot. Kuunteletko vai lähetkö samantien meneen. Ehkä miunkin pitäs vaan heittää siut nurkkaan ku rikkinäisen lelun.

Mut en mie pysty, kuten sanoin siusta tuli miulle ihan liian tärkee ihminen. Vaikket sitä uskoiskaan, miun on tosi vaikee luottaa ihmisiin mut olit niin poikkeustapaus. Mistä sitten johtu, en osaa sanoo itekkään.

Ehkä tää tästä, jään taas ku nalli kalliolle. Ehkä tää kuvio on vaa miulle suotu, miu kanssa leikitään se pieni hetki. Saadaa miun luottamus, sitten kaikki särkyy kun lasikoriste asfalttiin. Ja jään kerään niitä lasinsirpaleita maasta pitkäks aikaa.

Mut kiitos kumminkin niistä ajoista, kun olit miulle kun veli. En unohda ikinä. (: ♥