Happiness .vs Sorrow

Minen osaa puhua asioitani vaikka olis piippu ohimolla, en vaan osaa millään konstilla. Vaikka kuinka yrittäisin, siitä ei koskaan oo tuullu kun ihmetteleviä katseita ja paskaa niskaan. Joten oon päättäny toistaseks lopettaa sen kokonaan ja kirjottaa kaiken tänne. Tietenkin parempi olis ehkä ihan p u h u a asioista, mutta kun ei se vaan kolahda miulle, ei oo koskaan kolahtanu.

Voiskohan sen sanoo näin, että ajatumaailma menee itekseen yhtä vuoristorataa ilman jarruja, ylämäki alamäki ylämäki alamäki ja sitä rataa. Yhtenä hetkenä on helvetin hyvä fiilis ja tuntuu et kaikki menee niinku pitääkin. Toisena sit on perus "seinät kaatuu niskaan" ja oon jääny taas nuolemaan auki revityt haavat. Esimerkiks tää koko kesä on ollu semmosta, ehkä enemmän tota positiivisempaa mutta miut tuntien ei mistään tule selvittyä kompastumatta. Maybe someday opin kahtomaan enemmän missä kävelen ja missä en, loppuis nää kompuroinnit. Hope so.

Tässä kesän aikana oon mm. saanu muutamien ihmisten kanssa välit vähän paremmiks mitä ne on joskus ollu. Siitä oon ehkä ainoostaan ylpee itestäni, että niiden suhteen oon oikeesti halunnu ottaa itteeni niskasta kiinni.
Mut sit oon menettäny pari hyvää persoonaa elämästäni, tai sitten miusta vaan tuntuu jotenkin siltä. Ei enää oo samanlaiset jutut ja muutenkin käytös on ihankun ei oltais koskaan edes tunnettu, mikä on helvetin ahdistavaa. Koska uudet ihmiset ei missään määritteessä korvaa vanhoja hyviä kavereita ym.
Mietin vaan, että onko tää nyt joku 50/50 rangaistus? Saan jotain aikaseks ja sitten jotain viedään ns. vastineeks. 

Mut ehkä suurin asia minkä oon tässä lähiaikoina paremmin huomannu ite ja sit yhen toisen puheiden mukaan. Että miten paljon miun veli on muuttunu alle vuodessa, okei joo enää ei olla pikkukakaroita ihmiset muuttuu jne. Mutta siis no offense mut ei kyllä oo oikeestaan siihen hyvään suuntaan muuttunu ollenkaan, siitä vaan on tullu jotenkin kummallinen.
Voisin jopa sanoa etten tunne veljeeni enää yhtä hyvin, kun vaikkapa viime vuonna. Eikä tunnu oikeen enää kukaan muukaan tuntevan, mikä on sääli sinänsä. Sillon sillä oli vielä ihka oma elämä sillon.
Kaikki muut voi ihan rauhassa sanoo että ei vois vittuakaan kiinnostaa sen olemassa oleminen ym. Mutta mie en kumminkaan voi / halua, koska se on miun veli (vaikka kyseessä olis itse saatana). Ei sille voi kääntää selkäänsä vaikka muu maailma vihais. Veli on veli, enkä halua muiden puheiden takia alkaa omasta tahdostani erkaantua kokonaan siitä.
Kumminkin jonkun, edes pienen kontaktin haluan pitää siinä, sano kuka mitä tahansa. Ja vaikka väki alkais vihata minnuukin siinä samassa, I don't fuckin' care!

Ehkei tätä ymmärrä ne, joilla ei oo omia sisaruksia. Mutta sisko / veli on kääröstä lähtien se paras ystävä aina. Kun maailma potkii päähän, kavereita tulee / kavereita menee = sisarus pysyy aina mukana. Tapahtu mitä tahansa. Siinä on ihminen, joka seisoo aina rinnalla. Vaikkei siltä aina tuntuiskaan, kuten miusta just tällä hetkellä. Kumminkin alitajunnassa on kumminkin se, että ei oma veli oo kumminkaan mihinkään hylänny. Se on vaan ite joutunu kadotukseen, mistä se pitäis vaan vetää pois ja palauttaa tähän maailmaan. Helpommin sanottu kun tehty.

No ehkä jonain päivänä se tajuaa sen itsekin, että mitä on päässy käymään. Tottakai monet on onnellisia sen puolesta ja näin (niinku miekin), mutta myöskin monet haluais sen miun vanhan veljen takas nykysen tilalle...