Sirkusparaatin klovni puhuu

Mun täytyy päästä tyhjentämään pääni kokonaan nyt johonkin. Mä en vaan tiedä kenelle mä nää asiat puhuisin, enkä usko että kukaan jaksais näitä asioita kuunnella. Mullahan pitäis asiat olla loistavasti! Molemmat vanhemmat kuvioissa, isoveli, pieni kummipoika, katto pään päällä ja kourallinen enemmän ja vähemmän tärkeitä tuttuja.
Mutta kun  tuntuu vaan ettei mikään tunnu hyvältä, joka päivä herään ilosena mutta se ilo hiipuu aina iltaa kohden.
Oon taas muutaman viikon iltasin itkenyt, mulla on vaan niin tajuttoman iso ikävä taas paria tärkeeks tullutta ystävää. Semmosia jotka edes yrittäis ymmärtää.
Eihän niitä enää takasin saa vaikka kuinka haluais, mutta tunnen taas olevani ihan ypöyksin.

Mä oon kuuntelijaluonne ja tykkään kuunnella muiden murheita siitä sun tästä. Mutta jos haluaisin kerrankin olla itsekäs, että olis kiva jos joku joskus kuuntelis edes hetken muakin. Oon vaan väsynyt jaksamaan joka päivä ja sullomaan kaikki asiani tän pienen pään sisälle. Isän kanssa en oo koskaan osannu puhua henkeviä, äidillä on oma miehensä ja omat mietittävät asiansa. Veljellä on perhe ja kaikki, minkä takia mä pahottaisin mielen omilla muhreillani?
En edes muista kuinka kauan sitten näin pahalta on tuntunu, mullahan on niin hyvä tsäänssi päästä varastotyöntekijäksikin. Mutta se on vaan pieni osa, että tää tylsä ja harmaa oravanpyörä vois vihdoin ja viimein loppua.
Ja senkin takia haluan sen duunin, että musta voitaisiin kerrankin olla ylpeitä. Muutenhan mä olisin vaan työtön sossupummi, joka aina mahdollisesti istuu kaljatölkki- tai tuoppi kädessä turruttamassa huonon olonsa siihen.

Useemman kuukauden ajan oon vaan onnistunut ryssimään monen ihmissuhteen, mistä saan vaan syyttää itseäni. Jos edes joskus onnistuisin säilyttämään jotain, mutta en. Takaraivossa menneisyyden haamut ei anna koskaan rauhaa ja pelkään asioita enemmän nykyään elämässä. Kuvittelin saavani elämäni tasapainoon ja nähdä tulevaan, mutta sitten vedetään matto jalkojen alta ja joudun totaaliseen paniikkiin. Miten onnistun koskaan enää sitoutumaankaan kehenkään, kun nään ne entisen suhteen pahimmat pätkät silmissäni siinä vaiheessa. Ja taas peräännyn, työnnän mahdollisuudet kauas itestäni ja menen lukkoon.
Pääsenköhän ikinä elämässäni eteempäin, kun en saa revittyä itteeni vaan menneisyydestä eteempäin?
Enemmänkin oon kyllästynyt itteeni, tähän näkemykseen elämästä ja haamuihin takaraivossa. Haluaisin joku päivä joskus tosiaan nauttia elämästä, enkä vaan esittää nauttivani.
Ystävien seurassa tunnen oloni hyväksi ja iloseksi, mutta kun taas yksin kävelen hiljaseen kotiin. Alan taas miettimään elämää ja mietin että miksi.
Miksi mä olen tämmönen? Miksen voi olla elämänilonen ja nauttia näistä nuoruusvuosista, niinkun kaikki muutkin?

Onko tää se kohtalo, mikä mulle vaan on luotu? Etten löydä sitä onnea niinkun kaikki muut?