"Miten voi itkettää, jos on itkenyt koko yön?"

Uusi vuosi, uudet kujeet -sanotaan.

"Nyt on pienen ihmisen pienet askeleet raskaat, voi äiti kun mä olen väsyny.

Väsyny suremaan."

Eikös se ookin se jokaisena vuonna vähän sama ja kulunu, mutta silti usein kuultu ja käytetty lausahdus. Itsehän en oo sitä käyttäny oikeestaan... No enpä edes jaksa laskee kuinka monta vuotta siitä on, kai joskus ihan vaahtosammuttimen kokosena nappulana, puhutaan siis jostain ala-asteiästä. Koska nappulahan vielä 21-vuotias iällisesti on, vai?
Halusin vaan kirjottaa, kun mulla on aikaa ja kun mä nyt jaksan ja haluan purkaa ajatuksia tänne blogiinkin. Tällä kertaa en pura asioita pelkästään teille, vaan näistä on kuullut kourallinenkin läheisiä, eritoten oma äiti. En varmaan pystyis kirjottaankaan tällä kertaa tätä tänne, jos en olis saanu muutamaa päivää käydä läpi asiaa itekseni ja puhua kasvotusten muutamien ihmisten kanssa.
Teksti on lyhyt muihin nähden, mutta varmasti kertoo kaiken olennaisen siinä,

Toissapäivänä, ystävänpäivänä kuulin täysin varmistuksen siitä, että tosi hyvä tuttava on menehtynyt.
Kaunis, hieno, mahtava, upea persoona. Minkä takia? Miks juuri nyt? Minkä takia maailma näytti julman puolensa tälle henkilölle? Kysymyksiä, kysymyksiä mihin tuskin koskaan löytyy vastausta. ¨

Sanotaan, että kaikkeen tottuu, mutta se suru ja kaipuu on asioita mihin ei koskaan totu. Ei vaikka kuinka menettäis ihmisiä elämässänsä. Ei vaikka kuinka haluais. Tai ehkä se joskus ei tunnu enää niin pahalta kun aikasemmin, mutta tuntuu silti.
Voihan se toki olla ihmiskohtastakin, että ei tunnu vaan miltään. Omakohtasesti voin sanoo, että tuntuu tälläkin kertaa ja hemmetin paljon.

Kun tuntee, tietää olevansa ihminen.

Lepää rauhassa, kiitos näistä muutamista vuosista mitä ehdittiinkään tutustua ja tuntee.

Silti jäi niin paljon sanomatta.

Suru ja ikävä on suuri, suunnaton.

Taivaalle syntyi taas uusi tähti, ihan liian aikaisin.