"Hiljaiselo tähän asti"

Tosiaan nyt kun päätin herätellä tämänkin blogin reppanan eloon, niin pitäähän tänne sit kirjottaakin jotain kunnolla. Tai no kunnolla ja kunnolla, siihen omaan Jullemaiseen tapaan tietysti. Voisin vaikka kertoo ihan ens alkuun että mitä mulle kuuluu? Mitä tässä blogin hiljaiselon aikana on mahtanut tapahtua? Sen voin sanoo, että tässä välissä on kyllä ehtiny tapahtua vaikka mitä (niin positiivisia kun negatiivisiakin asioita). Että tästä saattaa tulla jonkun mittanen rustaus heti kättelyssä,..
Eihän multa tuppaa aina onnistuun toi asioiden tiivistäminen lyhyeks pätkäks, vaan siitä pitää kertoo laajalla mittakaavalla oikein ympäri pyöreesti. Alotetaanko vaikka mun kaverin äidin siskon pojan isän veljen ajokoiran eilen kiinni saamasta rusakosta?

16.02.2016 kirjotin viimesimmän postauksen tänne, ja sen oli tarkotus olla viimenen naula arkkuun blogin 5-vuotiselle taipaleelle. Ja niiden vuosien väliin on kyllä mahtunu jos minkälaista kun vanhoja juttuja tossa illan/yön tunteina tuli selailtua. Myönnetään, monet ensimmäiset julkasut aiheutti kyllä semmosta myötähäpeä tunnetta että alta pois. Mutta mitä niitä poistamaan, ilman niitä ei tätä koko systeemiä olis olemassakaan. :D
Asiaan, mitä on tapahtunu tässä nyt vähän päälle vuoden aikana? Ensimmäiset kuukaudet Helmikuun jälkeen meni tosi usvassa ja lähestulkoon iteltä täysin ohi. Elin ne ajat niin sanotusti jossain omassa pienessä maailmassa, joka aamu herättyä sama rytmi "Herää -> nukkuun". Eli päivien sisältö ei oikeestaan ollu minkäänlainen ja siitä sit moni asia kärsikin enemmän tai vähemmän. En nyt sanois sitä aikaa mikskään masennus-kaudeks tmv. ei vaan muuten kiinnostanu yhtään mikään. Yritin ehkä alkuun päästä hyvän tuttavan poismenosta liian äkkiä jatkamalla elämää, asiaa sen enempää käsittelemättä.
Jos skipataan se muutama kuukausi samantien, kun sen nyt pysty tiivistään noin lyhkäsesti koska sillon ei tosiaan tapahtunu yhtään mitään.

Pikku hiljaa keväällä/kesällä alko näyttään vähän paremmalta, vaikken vieläkään ollu saanu käsiteltyä asioita mitä piti ja jätin ne sitten suosiolla tonne takaraivoon. Lopetin omassa maailmassa elämisen ja aloin hissukseen tulla takasin sieltä jostain. Viilentyneet ihmissuhteet oli ensi askel mikä täyty alkaa korjata kuntoon, enhän mä kuukausiin viittiny vastata ihmisille puhelimeen tai viesteihin. Kuka semmoseen haluais pidemmän päälle edes yrittää pitää yhteyttä kun mitään vastakaikua ei kuulu? En minä ainakaan.
Sitten tuli Provinssi, minne olin ties kuinka kauan halunnu mutta koskaan en sitä saanu aikaseks toteutettua. Se reissu oli kaiken kaikkiaan ihan mahtava siihen väliin! Mahtavia esiintyjiä ja leirintä-alueella oli kanssa tosi huikeeta porukkaa. Siellä oli tosi helppo jutella ihan ventovieraille ihmisille, kaikkia en kyllä edes muista.

Poislähtö ei sit ollukaan mikään mieltä ylentävin. Jäätävä darra ja teltassa nukkujat ristiselästä asti litimärkiä, kyllä siinä aamulla mietti et mitä v*ttua on tapahtunu? Ja kääriydyin umpijäässä enemmän makuupussiin. Yöllähän oli jossain vaiheessa ruvennu sataan kaatamalla ja jotenki mystisesti sitä vettä oli tullu telttaanki. Voin sanoo kun alueelta siinä olossa lähti käveleen kylmyys- että darravapinoissa, ei paljoo naurattanu. Vaikka onneks oli vaihtovaatetta niin silti ei.
Ja se matka junalla Seinäjoelta Hämeenlinnaan, ehkä pisimmän tuntunen matka koskaan. Ja oli sitä varmaan hehkee ilmestys myös täällä kotikaupungin keskustassa ku piti kaupassa käydä ennen bussiin menoo.
Koti-oven ku sai auki niin ei voinu totee muuta kun ihanaa olla kotona. Olihan se.
Lähtisin silti ehdottomasti uudestaan, varmasti vielä joku kesä!

Provinssi-reissun jälkeen alko muutenkin palat loksahdella paikoilleen, ihmissuhteet rupes näyttään vihreetä valoo hiljasella liekillä. Mutta eihän sitä Roomaakaan päivässä rakennettu. Silti oli hieno huomata, että ei kaikki kaverit ja tutut ollu unohtanu tätä polven korkusta maantiekiitäjää. Vaikka muutama ihminen olikin päättäny lähtee eri suuntaan, eihän sille mitään mahtanu. Ja olihan se odotettavissa, enkä mä niitä kohtaan oo vihanen/katkera tai mitään muutakaan.
Elämä jatkuu, joidenkin kanssa ja joidenkin taas ei. Se on joskus vähän semmosta.
Kesä menikin kaiken kaikkiaan kivasti, ei pahemmin kotona kerenny muuta kun kääntyä ja käydä välillä nukkumassa.

Sitten tuli syksy. Kesä oli ohi ja meininki rupes pikku hiljaa rauhottuun ja piti itekin laittaa jo jarrua päälle. Kovin takaisku tuli sitten vuoden 2016 loppupuolella, kun äitee yks päivä kerto että sen siskolla on syöpä. Se oli vaan niin lamaannuttava hetki, kaikki pysähty kun seinään. Mun täti, joka on sukulaisista kaikkein eniten ollu mun elämässä. Syöpä jo pelkkänä sanana on pelottava, se pysäyttää ja pistää miettimään.
Me toivottiin ja niin haluttiin, että äidin sisko kun on kovaa tekoo, taistelee sitä vastaan.
Marraskuu, kuukausi kun syöpä selätti ihmisen. Ihmisen joka oli yks tärkein ihminen. Johon pysty luottaan, ja jolle oli helppo puhua asioista. Nukku pois.
Se oli vaan, tai on vieläkin kova pala. Kaikki päätty niin äkkiä, olihan siitä puhetta ettei kovin kauaa elinaikaa enää ole, silti.
Monta kuukautta tapahtuneen jälkeen meni päivä kerrallaan-tyylillä. Vasta pari kuukautta sitten asiasta on sillä tavalla päässy yli, ettei tunnu enää niin pahalta puhua siitä.

Ehkä tää tekstimäärä riittää tälle kertaa. Siinä oli nyt jotenkin rustattuna kuulumisia, palataan asiaan taas kun keksin mitä kirjottaa. ❤