Liikaa ajatuksia pienessä päässä

Oon pitkän aikaa nyt miettiny, miten ja kenelle kertoisin ja purkaisin asioita pään sisältä. Mutta rehellisesti sanottuna en keksiny yhtään ketään tuttava/kaveripiiristä, jolle voisin alkaa "tilittään". Jotenkin tuntuu että ihmiset ei ymmärrä, tai kun ne yrittää ymmärtää niin se menee liian väkinäiseks jo molemmin puolin.

Luulin itseasiassa jo päässeeni yli tästä, minkä kanssa väänsin ja tappelin tosi monta vuotta sitten. Niitä pienen pieniä tunnepyrähdyksiä en oo sen jälkeen laskenu mukaan, kun ne on 1-2päivän aikana menny sit ohi. Podin 15-17vuotiaana anoreksiaa, en sietäny silloin itteeni mitenkään, se about 40kilonen luuranko oli lihava ja oksettava olento, kun katto peiliin. Suunnilleen 18-vuotiaana aloin tosi hitaalla tahdilla pikku hiljaa syömään ja näkeen itteni ihan siedettävän näkösenä, kun alko massaakin vihdoin tulla luiden päälle. Kuukausi kuukaudelta se alko tuntua paremmalta ja itekin huomas, miten sitä voi paremmin kun aiemmin. Toki huonoina päivinä tuli ajoittain se vanha fiilis, että miten oksettava ja ruma otus sitä onkaan. Mutta ne meni nopeesti ohi ja sama "prosessi" jatku normaalisti kohti parempaa.

Nykyään kun on siitä pahimmasta ajasta hitaasti jopa 20kg tullu painoo lisää, ja ruho näyttää ihan suht sopusuhtaselta ja vointi on muutenki ollu hyvä. Ikinä en oo ollu tyytyväinen tähän, mutta oppinu elään tän kanssa päivän kerrallaan. Ja oon ollu onnellinen että sain itteni niin sanotusti kuntoon.

Nyt kumminkin viime kuukausien aikana on asiat menny taas päälaelleen, vaikka mitään radikaalia elämässä ei oo edes tapahtunu. Eikä se semmosta aina edes vaadi.

En siedä omaa ruhooni, en pysty taaskaan kattoon itteeni peilistä ja sanoo olevani tyytyväinen siitä miltä näytän. Voin taas pahoin kun katon sitä peilikuvaa, se painaa joka kerta mielen niin alas, kun vaan voi. Jopa suihkussa oleminen on vaikeeta, kun sen näkee kuinka oksettavan näkönen omasta mielestä on. Vaikka elämässä on asiat suht hyvin, en vaan oo onnellinen tässä ruhossa. En osaa nauttia siitä, että oon "terve", en nää sitä nytkään niin. Eikä se johdu kesästä, se ei riipu mitenkään vuodenajasta, tää fiilis olis voinu iskee vaikka keskellä talvee.

Ruoka ei taaskaan maistu, vaikka se näyttäis kuinka hyvältä. Silmät syö sitten senkin edestä sitä, mutta se ruoan suuhun laittaminen on vaan niin ylitsepääsemättömän vaikeeta. Ja jos/kun saan sen haarukallisen suuhun, tekis mieli vaan oksentaa se ulos heti, ihankun olis iso pala kurkussa mikä ei vaan mene alas.

Kun muistaa kuinka vaikeeta aikanaan oli nousta tästä suosta, sitä ei haluais kokee enää uudestaan. Mutten jotenkaan jaksa sotia sitä tunnetta enää vastaankaan. Se syö ihmistä niin paljon, enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Kaikkein pahinta tässä on se, että kaverit joille pystyin viimeks tästä edes vähän kertoon, on nykyään joko edesmenneitä tai muuten lähteny elämästä pois. Painin näiden ajatusten kanssa täysin yksin. Taas. 

Sen takia tännekään ei oo tullu kirjotettua oikeen mitään sitten viime postauksen, henkisesti voimat on vaan niin lopussa. Kuljen ikäänkun pienellä liekillä pää kumarassa, ja tiedän että jokanen päivä tän epämiellyttävän ruhon kanssa on yhtä taistelua. Tällä kertaa kukaan ei enää auta ylös tästä, vaan se olis tehtävä ihan yksin. Pystynkö siihen? En tiedä, ainakin nyt tuntuu siltä että en. Näinä hetkinä toivoo vaan, että vois kelata ajassa taaksepäin ja jäädä sinne, kun kaikki oli vielä hyvin.