Hobbit in the big world

Otsikko ei itseasiassa liity itse postaukseen mitenkään, mutta täytyihän siihen joku keksiä.
Viime jutusta onkin jo yli kuukausi, joten eiköhän nyt ole hyvä hetki kirjoittaa taas jotain. Jos vaikka pitäytyisi nyt tässä yksi postaus kuukaudessa-tyylissä.

Mutta mitä on tapahtunut taas kuukauden jälkeen? Tai mihin ollaan päästy sitten siitä, kun kirjoitin ensimmäisen kerran heinäkuussa asioita ja fiiliksiä omasta mielen sopukoista.
Voinen sanoa, että kesästä lähtien on tämä tasapainoilu ja kulkeminen päivä toisensa jälkeen ollut aikamoista kompurointia ja horjumista enemmän ja vähemmän. Mutta siitä huolimatta yrittänyt saada parempaan suuntaan omaa mielentilaa ja minäkuvaa.

Ei se mitenkään helppoa ole ollut lainkaan, eikä todellakaan mikään yllätys tällaiselta jääräpäiseltä persoonalta jonka päätä / ajatusmaailmaa on hankala ruveta yhtäkkiä muuttamaan. Siitä huolimatta sitä on täytynyt tehdä, ihan ensimmäisenä täytyi ottaa kunnolla etäisyyttä ihmisiin. Sen takia, että saa riittävästi tilaa ja aikaa ihan vaan itselleen, ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä (mikä on nyt ajateltuna tehnyt ihan hyvää) ja rehellisesti miettiä omaa tilannetta.
Samoten on täytynyt työstää omaa mieltä, minkä takia sitä on ollut niin ankara ja negatiivinen itselleen/itsestään melkein joka asiassa?  Tämä seikka vaatii vielä pitkän aikaa työtä, vaikka jonkun verran sitä on päässyt eteenpäin. On täytynyt huomata, ettei itsensä jatkuvasti ruoskiminen tuota minkäänlaista positiivista tulosta. Päinvastoin. Tietenkin kun sitä on tehnyt itselleen niin monta vuotta, saattaa joskus erehtyä tekemään niin uudelleen. Pyrin kumminkin välttämään moiseen tilanteeseen päätymistä.

Ennen / yhteen aikaan tapoihin kuului pienestäkin epäonnistumisesta tai vastoinkäymisestä polkea itsensä sinne syvälle maan rakoon. Siinä hetkessä se tuntui ehkä parhaimmalta ja ainoalta vaihtoehdolta. Samalla kasvatin stressin määrää pienessä päässä aivan äärimmilleen, ettei siinä ollut enää mitään järkeä. Ja sen huomasi pienestä ihmisestä jo kaukaa, että nyt ei kaikki ole ok. Vaikka niin tuli todisteltua ihan kaikille. Eihän sitä nyt kehdannut / voinut näyttää tai myöntää että ihminen on ajanut niinsanotusti itse itsensä loppuun.
Ja siinäkin näin syyn ruoskia itseäni, hullua eikö? Ei se silloin koskaan siltä tuntunut, mutta nyt kun miettii, niin.. Ei siihen löydä edes kunnolla sanoja.
Nykyään oon ajatellut käsitellä vastoinkäymisiä ja stressaavia tilanteita toisella tyylillä, lukeminen. Hyvään kirjaan uppoutuminen on ollut paljon parempi vaihtoehto aikaisempaan verrattuna. Siitä jää hyvä fiilis ja mieli saa levätä rauhassa. Jännitysromaanit onkin olleet aina suuressa suosiossa, ja niitä kyllä löytyy ihan riittävästi luettavaksi.

Vaikka yhtenä positiivisena tekijänä on ollu ihmisistä etäisyyden ottaminen, ei se ole ainut asia mikä on auttanu itseäni pääsemään syvemmälle pään sisälle.
Syksy. Tää vuodenaika on jotenkin niin maaginen ja mahtava, väreineen kaikkineen. Syksy vaan on aina saanu mut hyvälle tuulelle, ei tarvitse kun vähänkin aikaa olla ulkona niin fiilis on ihan toisenlainen.
Eritoten syksy-teemaisten kuvien ottaminen on jotain niin parasta, varsinkin jos saa tuotua sen tunnelman myös kuvaan. Vaikka kuvat onkin laatua puhelin, niin oon ollut ihan tyytyväinen niihin siitä huolimatta. Onnistuneet kuvat tuo aina hyvän fiiliksen. Tai vaikka heti ei onnistuisikaan, niin aina voi yrittää uudestaan.
Ja vannoutuneena talven lapsena tää on ilmiselvä ensimmäinen merkki talven hiipumisesta tykö.

Joka tapauksessa vaikka suunta on ollut kohtuullisen hyvällä mallilla ylöspäin, vielä on paljon työtä edessä. Ja siihen tulee paneuduttua niin paljon kuin mahdollista.
Suurena haaveena / toiveena olisi, että ensi vuoden puolella työsarkaa olisi edes suunnilleen puolet vähemmän kuin tänä vuonna. Taakka olisi puolet kevyempi ja mieli entistä positiivisempi. Niin olisi enemmän kuin mahtavaa aloittaa sitten vuosi 2019.
Mutta en ota tästä minkäänlaisia paineita tai stressiä. Jos asiat ei mene niinkuin on suunniteltu, niin sitten ei vaan mene. Tätä melkeinpä "ikuisuusprojektia" kestää sitten niin kauan, kun on kestääkseen. Kunhan vältytään itseä suuremmilta takapakeilta.