Syksyn söperrykset ja räpsyt
Viimesimmästä tekstistä on taas vierähtäny jo jokunen tovi, ei vaan oo ollu minkäänlaista motivaatioo kirjottaa tänne mitään. Eikä iteltä oo ikinä onnistunu alottaa jotain pätkää, jättää se lojuun tonne luonnoksiin ja jatkaa sitä sit joskus sadan vuoden päästä. Mitä jos en muistakaan enää koko juttua mistä olin ees alottanu kirjottaan aikoja sitten? Eihän siinä tekstissä olis mitään tolkkua, niinkun näissä kirjotuksissa ei useemmiten muutenkaan tunnu olevan.
Tai onko niinkään halusta, enemmänkin pystymisestä. Niitä juttuja mielen syövereistä, mitä ei oo kertonu kenellekään moniin vuosiin. Sen takia, että ei oo ihmistä kenelle niistä pystyis kertoon. Nykypäivänä ei enää oo semmosta kaveria tai tuttua, jolle vois semmosia asioita kertoo luottamuksella. Ne jää vaan aina elään omaan päähän, ja joudut elään niiden asioiden/ajatusten kanssa yksin loppuelämän. Siihen on täytyny vaan tottua, se on elämää eikä sille voi mitään.
Toisinaan kun ihmiset saattaa joskus kysyä, "Miks sä oot noin vittumainen?", "Miks sä oot noin ilkee?", "Miks sun pitää olla noin kusipää?". Ehkä se johtuu, tai ei ehkä vaan johtuukin siitä että näinkin pienillä harteilla on liian paljon taakkaa yksin kannettavaks. Se stressaa, vituttaa, ahdistaa, varsinkin kun niitä taakkoja ei pääse purkaan kenellekään. Sitä on yrittäny olla ihan ok kiva tyyppi, mutta aina ei vaan jaksa olla semmonen. Tyypillinen "Ihan ok" on perus vastaus kun joku kysyy miten menee. Monesti sillä hetkellä, tai myöhemmin jopa vituttaa valehdella, mutten voi kertoo totuutta mitä tässä päässä oikeesti liikkuu.
Nytkin tää teksti on omalla tavallaan epäselvää, vähän niinkun kirjottajansakin 24/7, mutta eipä näitä kirjota muiden vaan ihan itsensä takia.
Ylempään vielä palaten, musiikki on aina ollu se oma pakokeino iteltäni. Minä ja skitsofrenia. En siitä oo koskaan sen suuremmin kirjottanu mitään, koska tuntuu että sekin on jonkin sortin muoti-ilmiö varsinkin nykypäivänä. Se on joka toisella toisella vastaantulijalla olevinaan, vaikka ei ne varmaan edes tiedä mitä koko sairaus pitää sisällään.
Se todettiin virallisesti keskivaikeen masennuksen lisäks kun olin 15 vuotiaana nuorisopsykiatrialla jokusen aikaa, vaikka olihan niitä oireita jo pienenä kun nykypäivänä miettii. Sillon ajateltiin vaan, että oon ehkä astetta "persoonallisempi" tai oudompi lapsi. Ajatella, siitä pienestä ujosta tytöstä tuli tosiaan päästään vajaa, tai hullu ihminen.
Miten kukakin sen haluaa määritellä.
Mitä aggresiivisempi musiikki, sitä paremmin saan pidettyä oman paletin kasassa. Se on vaan minä ja musiikki, kaikki muu katoo kokonaan ympäriltä. Hiljasuus missä tahansa tilanteessa (vahvuus tilanteesta riippuen) on jollain tavalla ahdistavaa ja epämieluista. Siitä tilanteesta haluais aina mahdollisimman äkkiä pois. Oli sitten kaupan kassajonossa tai jonkun monttubileissä. Ja ihmisten tuijotus, ei edes puhuta siitä.
Näissäkin tilanteissa monesti on hyvä sanoo, tervetuloa aistiharhat, mitkä on aina ihan omaa luokkaansa.
Eikä se vaadi aina edes sitä ahdistavaa tilannetta, tai omalta mukavuusalueelta poistumista. Vaikka just niitä ääniä saattaa kuulla esimerkkinä yksin hississä, bussissa, lenkillä, tai missä vaan.
Niistä ei oikeestaan voi puhua edes samana päivänä minkään muun kanssa.
Oon myös saanu kuulla sen, kuinka olisin onnellinen jos joku rakastais muakin. Mitä vittua? Kyllä, mua on äiti ja veli rakastanu lapsena ja rakastaa vieläkin. Loppupeleissä pieleen menneitä parisuhteita en viitti tähän samaan kategoriaan edes mainita sen suuremmin, ihan periaatteesta koska se rakkaus niissä ei oo ollu semmosta mitä pitäis. Tai pikemminkin toisen osapuolen käytös ei oo vastannu sen sanan tarkotusta enää mitenkään.
Mutta "parasta" tässä jutussa on se, että tää tultiin sanomaan tuhdissa kännissä, jollon myöskin ihan kaikki sanoma menettää merkityksensä. Selvinpäin ollaan kirjaimellisesti kalpeena hiljaa ja niin edespäin.
Tai jos tähän nyt haluaa tarttua enemmän, miten joku puolituttu jostain baarista voi sanoo mitään tommosta, joka ei ylipäätään edes tunne ihmistä niin hyvin? Se on sama asia, kun menisin ite sanoon jollekin "kerran kaks kännissä nähty kuppilassa" -tyypille, et hei sun avioliitto on vitun perseestä ku ryyppäät tänäkin viikonloppuna täällä.
Onko se? Mistäs minä tietäisin mutta "ajattelin päätellä näin ihan muutenvaan". Voi vittu mikä logiikka joillain ihmisillä on. Suosittelen pois vetämisen sijaan tunkeen sen pään sinne perseeseen ja oleen hiljaa, jos/kun ei mistään mitään faktapohjasesti tiedä.
Kuitenkin, nyt ollaan jo lokakuussa ja tää vuosi alkaa pikku hiljaa olla lopuillaan, onneks. Kaikenlaista on ehtiny tapahtua niin hyvässä kun pahassa, mutta loppujen lopuks enimmäkseen hyvässä. Joten tästä vuodesta sittenkin tuntuu jäävän vaan hyvä maku suuhun, vaikka aikasemmin ei siltä oo tuntunu yhtään. Itessäni en oo huomannu mitään muutoksia tänä vuonna verrattuna edelliseen, mitä yleensä oon tottunu aina blogissa miettiin näin loppu vuodesta. Nyt ei oo oikeen mitään semmosta erikseen mainittavaa ollu, samanlainen polvenkorkunen hobitti kun viime vuonnakin, joka pitää sitä vahvaa suojakuorta yllänsä ja yrittää olla jäämättä kaikenlaisten hongankolistajien jalkoihin. Ne kun ei tunnu sieltä korkeuksista näkevän tänne alas asti sit millään. Suosittelisin vahvasti näöntarkastusta...
Ainoo negatiivinen asia tähän loppuvuoteen oli Ozzy Osbournen peruuntunu ens vuoden keikka! En osaa edes kuvailla sitä harmituksen tunnetta, kun niin palavasti odotti et helmikuussa pääsee näkeen itse pimeyden prinssin livenä. Nyt se keikka olis alustavasti siirretty vasta vuoden 2021 alkupuolelle, jää nähtäväks toteutuuko sillonkaan. Pessimisti ei koskaan pety, sanotaan.
Samat liput tosin käy tolle taas siirretylle keikalle, sentään jotain positiivista.
Nyt vaan tuntu siltä, että palaa halu päästä kirjottaan ja kertoon asioita mielen syövereistä. Voin sit muutamaisen vuoden, tai vuosikymmenen päästä lueskella näitä ja yrittää olla myötähäpeilemättä. Vähän niinku tänä päivänä joskus teen omille +7-8 vuotta vanhoille kirjotuksille. Niitä kun lukee, nii ei voi kun miettiä et mitä ihmettä ton polvenkorkusen hobitin päässä on oikeen liikkunu sillon. Vai onko kenties liikkunu yhtään mitään, kun takana on tyypillisesti ollu muutama vuorokausi valvomista ja liikaa kahvia. Yritä siinä sit saada jotain fiksua aikaseks. Ei onnistu, ei ainakaan multa ja se on huomattu useemmin kun kerran.
Tosin nykyään ei jaksa enää semmosta valvomista, hyvänen jestas kun oon nukkumassa jo puolenyön paikkeilla useemmiten. Saatanan henkisesti mummoutunu fossiili.
♫ Unearth - This Lying World
♫ Slipknot - The Devil In I
♫ Dope - Die Motherfucker Die
♫ Slipknot - Unsainted
Vuosiin en oo postauksiin laittanu biisejä, mut nyt ajattelin taas kun oon tarvinnu musiikkia tähän kirjottamiseen. Jonkun mielestä tommonen mölinä-musiikki häiritsee tai ärsyttää, mut itelle se on semmosen rauhallisuuden tyyssija. Varsinkin kun alkaa kirjottaan, pystyy keskittyyn paremmin ja saa ajatukset kasaan. Täydessä hiljasuudessa ei saa tekstiä aikaseks, sillon tuntuu että kaikki ne ajatukset juoksee joka suuntaan kun pillastunu karjalauma. Yleensähän ne biisivalinnat on ollu Rammstein-voittosia, mutta ei tällä kertaa. Koska ne biisit vie ajatukset vielä enemmän pintaa syvemmälle. Asioihin ja ajatuksiin, mitä ei halua edes tänne kirjottaa.♫ Slipknot - The Devil In I
♫ Dope - Die Motherfucker Die
♫ Slipknot - Unsainted
Tai onko niinkään halusta, enemmänkin pystymisestä. Niitä juttuja mielen syövereistä, mitä ei oo kertonu kenellekään moniin vuosiin. Sen takia, että ei oo ihmistä kenelle niistä pystyis kertoon. Nykypäivänä ei enää oo semmosta kaveria tai tuttua, jolle vois semmosia asioita kertoo luottamuksella. Ne jää vaan aina elään omaan päähän, ja joudut elään niiden asioiden/ajatusten kanssa yksin loppuelämän. Siihen on täytyny vaan tottua, se on elämää eikä sille voi mitään.
Toisinaan kun ihmiset saattaa joskus kysyä, "Miks sä oot noin vittumainen?", "Miks sä oot noin ilkee?", "Miks sun pitää olla noin kusipää?". Ehkä se johtuu, tai ei ehkä vaan johtuukin siitä että näinkin pienillä harteilla on liian paljon taakkaa yksin kannettavaks. Se stressaa, vituttaa, ahdistaa, varsinkin kun niitä taakkoja ei pääse purkaan kenellekään. Sitä on yrittäny olla ihan ok kiva tyyppi, mutta aina ei vaan jaksa olla semmonen. Tyypillinen "Ihan ok" on perus vastaus kun joku kysyy miten menee. Monesti sillä hetkellä, tai myöhemmin jopa vituttaa valehdella, mutten voi kertoo totuutta mitä tässä päässä oikeesti liikkuu.
Nytkin tää teksti on omalla tavallaan epäselvää, vähän niinkun kirjottajansakin 24/7, mutta eipä näitä kirjota muiden vaan ihan itsensä takia.
Ylempään vielä palaten, musiikki on aina ollu se oma pakokeino iteltäni. Minä ja skitsofrenia. En siitä oo koskaan sen suuremmin kirjottanu mitään, koska tuntuu että sekin on jonkin sortin muoti-ilmiö varsinkin nykypäivänä. Se on joka toisella toisella vastaantulijalla olevinaan, vaikka ei ne varmaan edes tiedä mitä koko sairaus pitää sisällään.
Se todettiin virallisesti keskivaikeen masennuksen lisäks kun olin 15 vuotiaana nuorisopsykiatrialla jokusen aikaa, vaikka olihan niitä oireita jo pienenä kun nykypäivänä miettii. Sillon ajateltiin vaan, että oon ehkä astetta "persoonallisempi" tai oudompi lapsi. Ajatella, siitä pienestä ujosta tytöstä tuli tosiaan päästään vajaa, tai hullu ihminen.
Miten kukakin sen haluaa määritellä.
Mitä aggresiivisempi musiikki, sitä paremmin saan pidettyä oman paletin kasassa. Se on vaan minä ja musiikki, kaikki muu katoo kokonaan ympäriltä. Hiljasuus missä tahansa tilanteessa (vahvuus tilanteesta riippuen) on jollain tavalla ahdistavaa ja epämieluista. Siitä tilanteesta haluais aina mahdollisimman äkkiä pois. Oli sitten kaupan kassajonossa tai jonkun monttubileissä. Ja ihmisten tuijotus, ei edes puhuta siitä.
Näissäkin tilanteissa monesti on hyvä sanoo, tervetuloa aistiharhat, mitkä on aina ihan omaa luokkaansa.
Eikä se vaadi aina edes sitä ahdistavaa tilannetta, tai omalta mukavuusalueelta poistumista. Vaikka just niitä ääniä saattaa kuulla esimerkkinä yksin hississä, bussissa, lenkillä, tai missä vaan.
Niistä ei oikeestaan voi puhua edes samana päivänä minkään muun kanssa.
Oon myös saanu kuulla sen, kuinka olisin onnellinen jos joku rakastais muakin. Mitä vittua? Kyllä, mua on äiti ja veli rakastanu lapsena ja rakastaa vieläkin. Loppupeleissä pieleen menneitä parisuhteita en viitti tähän samaan kategoriaan edes mainita sen suuremmin, ihan periaatteesta koska se rakkaus niissä ei oo ollu semmosta mitä pitäis. Tai pikemminkin toisen osapuolen käytös ei oo vastannu sen sanan tarkotusta enää mitenkään.
Mutta "parasta" tässä jutussa on se, että tää tultiin sanomaan tuhdissa kännissä, jollon myöskin ihan kaikki sanoma menettää merkityksensä. Selvinpäin ollaan kirjaimellisesti kalpeena hiljaa ja niin edespäin.
Tai jos tähän nyt haluaa tarttua enemmän, miten joku puolituttu jostain baarista voi sanoo mitään tommosta, joka ei ylipäätään edes tunne ihmistä niin hyvin? Se on sama asia, kun menisin ite sanoon jollekin "kerran kaks kännissä nähty kuppilassa" -tyypille, et hei sun avioliitto on vitun perseestä ku ryyppäät tänäkin viikonloppuna täällä.
Onko se? Mistäs minä tietäisin mutta "ajattelin päätellä näin ihan muutenvaan". Voi vittu mikä logiikka joillain ihmisillä on. Suosittelen pois vetämisen sijaan tunkeen sen pään sinne perseeseen ja oleen hiljaa, jos/kun ei mistään mitään faktapohjasesti tiedä.
Kuitenkin, nyt ollaan jo lokakuussa ja tää vuosi alkaa pikku hiljaa olla lopuillaan, onneks. Kaikenlaista on ehtiny tapahtua niin hyvässä kun pahassa, mutta loppujen lopuks enimmäkseen hyvässä. Joten tästä vuodesta sittenkin tuntuu jäävän vaan hyvä maku suuhun, vaikka aikasemmin ei siltä oo tuntunu yhtään. Itessäni en oo huomannu mitään muutoksia tänä vuonna verrattuna edelliseen, mitä yleensä oon tottunu aina blogissa miettiin näin loppu vuodesta. Nyt ei oo oikeen mitään semmosta erikseen mainittavaa ollu, samanlainen polvenkorkunen hobitti kun viime vuonnakin, joka pitää sitä vahvaa suojakuorta yllänsä ja yrittää olla jäämättä kaikenlaisten hongankolistajien jalkoihin. Ne kun ei tunnu sieltä korkeuksista näkevän tänne alas asti sit millään. Suosittelisin vahvasti näöntarkastusta...
Ainoo negatiivinen asia tähän loppuvuoteen oli Ozzy Osbournen peruuntunu ens vuoden keikka! En osaa edes kuvailla sitä harmituksen tunnetta, kun niin palavasti odotti et helmikuussa pääsee näkeen itse pimeyden prinssin livenä. Nyt se keikka olis alustavasti siirretty vasta vuoden 2021 alkupuolelle, jää nähtäväks toteutuuko sillonkaan. Pessimisti ei koskaan pety, sanotaan.
Samat liput tosin käy tolle taas siirretylle keikalle, sentään jotain positiivista.
Laitetaan tähän loppuun vielä muutamainen amatööriräpsy, joita tuli vielä napsittua jokunen päivä sitten. Ehkä tästä vois saada vielä edes pienen pienen kipinän alkaa kuvailemaan enemmän, mene ja tiedä. Ainakin tällä kertaa sitä tunsi olevansa jotenkin niin elementissään pitkästä aikaa, mutta tunnetusti tää fiilis saattaa kuolla kasaan alta aikayksikön.
Kommentit
Lähetä kommentti