Kun riesana on uni

Tosi monesti lukenu ihmisten blogijuttuja, missä ne kertoo unistansa. Etenkin semmosista, mitkä toistuu monesti. Joten miksei kertois tämmösestä "mukavuudesta" itsekin.

Viime yönä näin unta pitkästä aikaa, ja se oli tismalleen samanlainen mitä oon nähny 13-vuotiaasta lähtien. Sitä ei nää monesti viikossa, saati parin kuukauden välein. Tää sama uni toistuu muutaman vuoden vuoden välein ihan yhtäkkiä. Eli periaatteessa harvoin. Eikä se riipu siitä mikä mielentila on ollu ennenku menee nukkuun.

Siinä ei muutu yhtään mikään, tarina on täysin sama. Omalla tavallaan helvetin ahdistava ja kummallinen. Edelleen siinä unessa on se tajuttoman ujo ja epävarma 13-vuotias minä. Ja haluan kertoo sen, koska koko uni on niin sekava ja outo, että olis joskus kiva tietää mitä se tarkottaa. Ja minkä takia se toistuu ainoostaan näin isoilla aikaväleillä.

Kaikki alkaa siitä että oon lähössä illalla kaverin tykö (jonka nimee ei koskaan mainita) Tampereelle. Talvi kylmimmillään. Kamat on pakattu ja junalippu hommattu, lähen rautatieasemalle venaileen junaa. Ensin ei löydy millään edes koko laituria mistä oman junan pitäis lähtee, ihmisiä vilisee joka suuntaan eikä kukaan ehdi neuvoon. Sen jälkeen kun löydän sen laiturin ja junan, pyörin ees taas ja etin sitä oman paikan vaunua. Siinäkin on hurja dilemma kun sekin tuntuu olevan hukassa tai kadoksissa. Kiire, kello käy ja juna jatkaa matkaa ihan kohta. Alkaa iskee jo paniikki et hei kaveri venaa mua en voi missata tätä.

Lopulta pääsen siihen omaan vaunuun ja alan ettiä omaa paikkaa, mutta sitä ei löydy. Missä on istumapaikka 35? Niiden paikkojen numerot loppuu numeroon 33 ja jatkuu numerosta 37, joten istun vaan johonkin vapaalle paikalle.

Ja jostain syystä ne paikat on keskellä junaa, ei silleen miten normaalisti istumapaikat on sivuilla. Ihmiset tuijottaa omituisesti kokoajan. Lievä ahdistus iskee päälle, mukana olevat tavaratkin hävis tässä välissä johonkin.

Junamatkaa ei näytetä, kunnes se juna menee keskellä tosi outoo kaupunkia, jollon alan miettiä et missä helvetissä oon. Ei tää oo Tamperetta nähnykkään. Ja juna muistuttaa sittenki enemmän bussia. Juna mikä on kun bussi, kulkee suojatien yli jalankulkijoiden tavalla? Mitä helvettiä. Tienviittoja kattoessa ne on yhtäkkiä englantia. Jotain jotain-Land.

(Tähän väliin, on tosi sääli etten ikinä muista tarkkaan mitä siinä tienviitassa lukee).

Jään siinä pois, koska minkä takia oon ihan oudossa paikassa, ei tää se mihin lähin. Ehkä löydän täältä jotain kautta sinne oikeeseen päämäärään.

Missään ei oo mitään, ihankun olis päätyny johonkin hiljaselle omakotitalo-alueelle, tosin siellä ei niitä taloja oo yhtään. Ainoostaan yks uudemman näkönen rakennus. Mikä on niinikään yliopisto. Tai näin ainakin unessa sen tulkitsin.

Lähen sinne koska siellä on vielä niin myöhään illalla valoja päällä, kai joku neuvoo mihin pitää mennä.

Seikkailen siinä täysin hiljasessa ja tyhjässä rakennuksessa, kävelen kerroksia ylös ja alas jos nyt joku tulis vastaan. Tätä kestää oma aikansa, ketään ei oo missään mutta minkä takia siellä on valot?

Alkaa jo vituttaan että ketään ei näy, luuri piippaa ja oma äiti laittaa viestiä että oonko perillä? Selitän sille tilanteen, joka on ihan ihmeissään ja käskee lähteen pois paikasta.

En jääräpäänä tietenkään usko, vaan lähen käveleen kerroksia alemmas. Josko siellä olis joku joka jeesais eksynyttä reppanaa.

Yht'äkkiä selän takaa joku kysyy tarviinko apua, se on semmonen rouhee matala miesääni. Käännyn ympäri ja toteen vaan juu. Selitän tilanteen ja tää mies on tosi ymmärtäväinen. Tässä vaiheessa tyypin kasvoja ei edes näy.

Mies kehottaa mennä perässään vielä pari kerrosta alemmas, alkaa olla jo kylmä. Tää on joku kylmäkellari. Ennenkun ehdin sanoo tai tehdä mitään, ovi menee kiinni. On sysipimeetä.

Ovi käy, oon ollu kellarissa kuulemma jo päiviä, puolet vaatteista on mystisesti kadonnu johonkin siinä välissä. Se sama miesääni höpöttää tosi epäselvästi jotain että meidän pitää mennä tonne toiseen paikkaan. Saat ruokaa.

Kylmä, ahdistaa, pelottaa, pääsenkö pois täältä koskaan?

Seuraan tätä tyyppiä pari kerrosta ylöspäin tyhjään luokkahuoneeseen, "jos kerta on nälkä niin tee siitä itelles". Siinä pöydällä on paloja lihaa, joiden nahka muistuttaa vahvasti ihmistä. En halua koskee siihen, just sen takia miltä se muistuttaa. Saati syödä sitä.

Tässä vaiheessa mies tuohtuu ja pettyy kun en suostu syömään sitä mitä tarjotaan. Se makaa siinä sängyllä. Nyt vasta näkyy ne kasvot. Ne on samat kun omalla isällä, ihan identtiset. Tää on vaan lihavempi ja harmaa hiuksistaan että kasvoistaan. Muuten tosiaan aivan saman näkönen. Äänikin on yhtäkkiä ihan sama.

"Juokse" on ensimmäinen reaktio, mutta jostain syystä oon taas siellä samassa pimeessä kellarissa kun aikasemminkin.

Sitten se ovi aukee jälleen, ahdistuksen tunne on vahva. 

Ja tähän sitten aina herää mihin kellonaikaan tahansa. Koko ruho on jääkylmä, ahdistaa, ja pakko kattoo ympärilleen että oonko kotona. Oon, se oli vaan taas tää uni.

Kuulostaa ehkä jonkun mielestä jopa hauskalta, mutta ei, se ei ole. Yleensä ihmiset herää kesken pahojen ym. unien, mutta ite en koskaan. Ne jatkuu niin pitkään kun vaan nukkuu. Ja loppuu sittenkun herää. Kerrottuna tässä ei nää sitä ahdistavuutta, kuulostaa ehkä jopa koomiselta.

Tää on vaan jääny unena vahvasti mieleen.