Pieni kertaus tähän päivään.

Toisinaan ajanmittaa tutut(kin) on kysyny, millanen lapsuus sulla oli, tai millanen sen lapsuus oli kun oot nykyään tommonen? Yleensä sivuuttanu koko kysymyksen, tai todennu sen olevan niin pitkä tarina ettei tunnit vuorokaudessa riitä kertoon sitä. Helppo tapa jättää kertomatta, ihan sen takia ettei tarvi ite enää läpikäydä sitä kaikkea.
Mutta toisaalta kun oon tohtinu ammentaa omia ongelmia ja asioita tänne aikasemminkin, niin miksei tästäkin kertois kaikkeudessaan. Tai ainakin niin paljon kun vaan muistaa.

Suuresti säälittää että tätä on ihan ulkopuolisten takia joutunu paljon tiivistään / jättään asioita kertomatta. Mutta no, sille ei voi mitään. Ihmiset jotka tietää tiettyjen (mainitsemattomien) vuosien jutuista, tietää ja se olkoon näin.
Samoten jätetään ne vanhemmalla iällä sydämen aiheuttamat "kohtaukset" erikseen mainitsematta. Ne nähneet tietää miltä se näyttää, eikä niissä oo mitään kerrottavaa.

Skipataan kuitenkin sydän-. ja silmäoperaatiot alkuun, koska niissä ei oo erikseen mitään mainittavaa. Eikä ne sen suuremmin elämään vaikuttanu mitenkään.

Sanottakoon, että ihan siinä käärö/taaperoiässä elämä oli ihan parasta. Vaikkakin olin meistä sisaruksista se kuopus, mutta mulla oli (ja on edelleen) ihan paras isoveli Aleksi ("Allu" meidän kesken). Ikäeroo meillä ei oo kun vähän päälle 3-vuotta. Oltiin ihan erottamattomat aina, tai oikeesti se meni silleen että "ihanan" pikkusiskon tavoin sipsutin sen perässä mihin vaan pääsin tai pienine jalkoineni ehdin. Yritin jopa kerran livistää kotoota sen perään. Tosin yritykseks se jäi, kun äitee ehti huomata. Kaikinpuolin muuten olin kuulemma tosi helppo ja kiltti lapsi, ei turhia hötkyilly ja murissu.
Mitä nyt olin mätkiny naapurin, tai lähipuiston muita lapsia lapiolla hiekkalaatikolla. Ja juoksin "yllätys" sen jälkeen Allun selän taakse piiloon, kun perässä tuliki vähän useempi mukelo jo. Tätä tapahtu kuulemma useemman kerran. Ja joka kerta isoveli pelasti. Ei sitä tarvinnu koskaan miettiä.
Pienestä asti Allulla on ollu tosi iso merkitys omassa elämässä, kaikkine ylä- ja alamäkineen. En olis voinu saada parempaa veljee, en todellakaan.

Kuten monet on huomannu, oon tosi läheinen oman äidin kanssa. Ja puhun siitä paljon, pidän sen puolia aina. Oli tilanne mikä tahansa. Vaikka viimeseen hengenvetooni.
Kuitenkin, aika kulu ja muutettiin muistaakseni 2000-luvun alussa lähemmäs Hämeenlinnan keskustaa. Allu meni sillon kouluun ja ite olin vielä kotona. Siinä talossa ei asunu muita lapsia, joten sillonkun Allu oli koulussa, leikin usein vaan yksin pihalla tai kotona. Tai no, kun hiekkalaatikolla leikkimine alko kyllästyttää nii sai pihan kauniit kukkapenkit kyytiä. Kun ei äiti nähny, nii sitä ei oo tapahtunu!
Mut yhtenä päivänä kun olin taas vähän "kitkemässä tätä nurmikkoo" niinkun oli myöhemmin tapana sanoo, saman rapun ykköskerroksen mummo tuli napiseen läskin kissansa kanssa miten niitä kukkia ei saa repiä. Hei, mähän otin niitä "rikkaruohoja" pois sieltä istutusten seasta. Isoine silmineni tuijotin sitä vihasta mummoo siinä ja yritin näyttää mahdollisimman viattomalta pikkutytöltä. Jestas miten se mummo jakso aina murista millon mistäkin. Se suoraansanottuna inhos mua, ja siitäkös sitä innostu. Olisinko ollu joku 4-5-vuotias suunnilleen, se ilkee ja pirullinen luonne alko nostaan päätään. Ja ensimmäisiä "outoja ääniä" alko kuulua jostain.

Aina kun olin /tai Allunkans oltiin pihalla, nii tää äkänen mummo kyttäs miehensä kanssa ikkunasta. Tai sit se tuli ulkoiluttaan sitä harmaavalkosta läskiä kissaa siihen lasten hiekkalaatikolle. Enmä Allun seurassa mitään pirullisuuksia tehny, sehän ois kertonu heti äidille. Ootin että se lähti kotiin. Tai oli seuraavana päivänä koulussa.
Jotain istutettua tuijaa piti muunmuassa retuuttaa rapun oven vieressä, sit kun se mummo tuli ikkunaan, nii "Ai ihana pikku puu", ja halailin sitä vaan kiltisti. Sit kun sen häipy siitä, nii eikö raivoretuutus jatkunu. Tai pihan kukat sai kyytiä.
Mut tää alko olla jossain vaiheessa tylsää, sitä mummoo tuli kiusattua aina vaan harvemmin. Ei se ollu yksin kivaa. Ja ne "oudot äänet" alko tulla useemmin. Ei sitä sillon osannu sanoo, että hei mä kuulen ääniä päässäni. Ne kuulu tosiaan muka "jostain". Siitä ehkä alko se oma ujous, kun ei kenellekään uskaltanu puhua niistä. Kun eihän siellä pihalla ollu ketään mun kanssa, joka ois puhunu mulle.

Ja nyt, lapsuuden toinen kohokohta. Meidän naapuriin muutti nuori mies. Ja tottakai tämmönen pirullinen, jo vähän ehkä häiriintyny kakara otti kimmokkeen siitä. Jatkuvasti piti säntäillä tän herran perässä, oli se sit menossa töihin tai tulossa. Tai minne olikaan menossa-tulossa. Ai jestas miten rasittavan raskaan kuulosta, miettikää semmonen alta polvenkorkunen vittumainen pikku-Julle kintereillä. Ei saatana. Monesti äitee huuskin kyllä ikkunasta et sisälle sieltä tmv. kun piti ihan piruuttaan häärätä tän uuden naapurin ympärillä. Tän kakaran kieroutunu mieli tykkäs siitä heti ensinäkemältä. Ei se koskaan ilkeetä sanaa mulle sanonu kumminkaan, naureskeli tai hymyili vaan mennessään.

Itseasiassa vielä tänäkin päivänä, noin 20-vuotta myöhemmin pidän samaisesta ihmisestä. Aivan huikee ihminen yhä edelleen.
Ja uskomattoman pitkäpinnanen kaveri, sanottakoon että itellä olis menny hermo jatkuvasti perässä hyppivään, rääväsuiseen hobittikakaraan.
Jos kyseinen herra sattuu lukee tätä, nii tunnistaa ittensä kyllä heti. :D

Menikö ehkä vuosi, jestas en muista ihan tarkalleen. Olin jo tarhaikänen kuitenkin. Meidän yllämainittu naapuri, joka oli ollu kuulemma omasta mielestä "ihan paras" oli jo lähteny ja äiteelle tuli mies kuvioihin vähän sen jälkeen. Se vaikutti ja olikin tosi kiva. Mut ei samanlainen kun tää naapuri, joten pitihän siitä vähän nakella niskojaan jonkun aikaa. Allu otti tyypin paljon paremmin vastaan.
Meni useempi kuukausi, ehkä suunnilleen vuosi(?) että kaikki meni kaikinpuolin hyvin. Olin itekin sulattanu tän uuden perheenjäsenen mukaan meidän laumaan ja näin.
Mutta sit iski alkoholi. Lähettiin syöksykierteeseen, mistä ei tuntunu olevan paluuta.
Oma äiti ei koskaan ottanu holia meidän aikana, ainoostaan sillon kun oltiin isällä. Jos sillonkaan, harvoin siis.
Mutta tää mies alko pikkuhiljaa paljastua enemmän kun vähän kaljaan taipuvaiseks. Jopa meidän aikana. Alkuunhan tää äijä häipy meiltä ryyppään kun äiti lähti töihin. Salaa tosin, mutta kiinnihän se jäi kun äiti sille soitti kotiin tultua ja äijä örvels umpitunnelissa miten se on jossain kaverillansa.
Tosin eihän se kaljaan jääny, tai  ei koskaan sillä ollu varmaan jäänykään. Kunhan esitti. Pullo ja toinenkin, useempi kirkasta viinaa sellasenaan alas.
Sitä äijän ryyppäämistä ja örvellystä saatiin seurata sivusta monesti. Ja kun äidinkin työt loppu, niin alko silläkin suu napsata.
Missään vaiheessa ei kuitenkaan ollu niin räkäkännissä kun äijänsä, mutta kuitenkin.

Eikä se räkäkännissä äiteelle päänaukomiseen vaan jääny, se meni jossain vaiheessa fyysisen väkivallan puolelle. Allun kanssa jouduttiin vaan seuraan sivusta, oltiin vielä niin pieniä että oltais voitu tehdä mitään. Saati uskallettu. Tätä kesti myöskin ainakin vuoden. Olin muutenki ujo, kuulin ääniä joista en uskaltanu puhua. Sit jouduin kuunteleen örisevän äijän kännistä huutamista ja äiteen lyömistä.
Muistan tänäkin päivänä kerran itkun sekasesti huutaneeni tälle äijälle, että "Jos (nimi tähän, se entinen naapuri) asuis tossa, nii se veis sut pois täältä". Mutta eihän se enää valitettavasti asunu. En saanu kun örveltävän komennon mennä huoneeseen. Menin vaan Allun viereen itkeen, taas.

Sit jossain vaiheessa äitee päätti että korkki kiinni, ja ihme, se äijäkin laitto. Ne oli 2-vuotta selvinpäin. Se oli hauskaa aikaa. Käytiin kesät sen äijän isän mökillä.
Tai sit vaan ajeltiin ympäri Suomee, kun meillä kakaroilla oli kesäloma, tai mikä loma tahansa. Ei niitä ikinä oikeestaan kotona vietetty, oltiin millon missäkin. Ei tässä maassa taida olla kaupunkia, missä ei oltais käyty.
Kaikki oli kivaa. Tuli nähtyä taas sen äijän hyvä puoli, ei se olekaan paha ihminen.
Enkä nykyään edes sitä sano pahaks ihmiseks. Siinä oli paljon hyvää, mutta viina vaan halutessaan vei miestä. Asiat on aikoinaan tavallaan anteeks annettu, ja rauha hänen sielulleen.

Mutta sit oli kuitenkin se, kun jouduttiin Allunkans oleen isälläkin välillä siinä hötäkässä. Kun holi vei aikuisia. Se on täysin oma lukunsa. Sen takia en sitä tohon ylempään viittiny sekottaa, koska sitten koko teksti olis menny ihan liian sekavaks jo.

Nyt hypätään siihen, minkä takia en oikeestaan puhu omasta isästäni mitään. Joo, on se olemassa ja elossa edelleenkin.
Mutta se miten se kohteli meitä, tai eritoten jostain oudosta syystä etenkin mua sai mut myöhemmin etääntyyn ihmisestä. Se että mä olin tollon joku 7-vuotias, vilkas ja villi mutta toisaalta tosi ujo lapsi. Oli meillä kivoja hetkiä, käytiin kesäsin isän ja sen yhen veljen / veljen lasten kanssa lintsillä jne.
Mutta siinä vaiheessa kun sun oma isä alkaa syyllistävästi jankkaan sulle, kuinka "Sulla on päässä vikaa", tekee vielä epävarmemmaks pienen ekaluokkalaisen. Enhän mä sillon täysin vielä tajunnu mitä se sillä tarkotti, en ollu sillekään koskaan kertonu et kuulen "outoja ääniä/joku puhuu jossain". Olin vaan tosi paljon ujompi kun oma veli, ihan sen vastakohta. Salatut äänet ja väkivaltanen alkoholisti "isäpuoli" oli kuitenkin jättäny omatkin jälkensä. Koulussakin joskus jäin ihan omiin ajatuksiini. Ja siitä tuli reissuvihkoon merkintöjä, kuinka en oo oppitunnilla mukana muiden tavoin. En kai kun kuulen outoo puhetta ja keskityin siihen, vaikkei kukaan luokassa puhunu samanlaisella äänellä.

Ja kun en osannu matematiikkaa, jotkut jutut ei vaan millään menny sinne jakeluun. Eikai kun puolet opetuksesta meni ihan ohi. Ja kun en tajunnu esimerkkinä jotain kertolaskua, nii "rakas" isähän veti pultit siitä. Huus pää punasena että mene huoneesees ja tuu takas kun oot rauhottunu. Tai sitten oli tyyli "Miten helvetissä sä et tajua kun muutkin sun ikäses tajuaa?"
Rauhottuminen ei ollu sitä että olis menny itellä hermot, vaan itku. Sekin vaan siitä kun en jankutuksen ja jankutuksen jälkeen saanu iskostettua sitä asiaa. Kun ei se missään vaiheessa neuvonu kuinka asia tehdään, vaan tyyli oli "tee itse ja sun pitää osata se heti!"
Miten vitussa voin tehdä jos en edes osaa alottaa sitä? Jeesaisit nyt edes vähän kädestä pitäen tyylillä, mutta ei. Se olis pitäny osata HETI.
Ja mainitaan, se ei koskaan ollu kuitenkaan näin jyrkkä tai ankara Allua kohtaan, ei ikinä.

Tää sen täysin sama asia toistu pyörällä ajamisessa. Kun en heti ekalla kerralla osannu ajaa, vaan tottakai kun se päästi pyörästä irti ja tajusin sen, katoin taaksepäin ja nurin. Siellä oli pitkin pituuttaan niin minä kun pyörä.
Ja siitäkös se suuttu, no sillon turhauduin itekin koska jotenkin päähän oli iskostunu se "opi heti" -tyyli, eihän se niin mene. Jäin yksin polvet auki itkeen koulun kentälle, ku tää lähti raivona kotiinsa.
Pyörällä opin ajaan sit ihan ite, hain salaa sitä pyörää pyörävarastosta ja opettelin kaikessa hiljasuudessa. Yhtenä päivänä se lähti, kaatuilematta. Se onnistumisen tunne oli mahtava, ja halusin näyttää sen "rakkaalle" isälle. Vastaus oli vaan kylmä "Nonni hyvä".

Ja luistelemisessa oli täysin sama juttu, tosin kaunoluistimilla. Olinhan aikasemmin luistellu äiteen opettamana Allun vanhoilla hokkareilla. Mut jumalauta ne kaunoluistimien hampaat, aina matka tyssäs niihin. Ja isänhän mielestä "tytöt ei voi luistella poikien luistimilla" Mitä, miksei voi? Ei se äiteellekään ollu mikään ongelma. Mut tolle oli.
Jestas niitä sen suuttumisia, ku en koskaan oppinu jarruttaan niiden luistimien hampailla, vaan ne iski jäähän kiinni ja olin naamallani. Tai sit vaan menin päin lumikinosta. Hyvin on muistissa, kuinka se alkuillasta mutkin jätti sinne lumikinokseen alkuillasta tihrustaan, kun ei osannu luistella saati jarruttaa niillä.
Samaa se teki tässä tapauksessa Allullekin, kun se opetteli luisteleen paremmin hokkareilla.
Äitee se kävi sit meitä sieltä kentän laidalta hakemassa kotia, kun tää yks oli jättäny niin sanotusti oman onnensa nojaan.
Ja se ukko sai kyllä kuulla siitä, monesti.

Sit hypätään syömiseen, olin edelleen se isän silmätikku. En tykänny oikeen syödä, tai söin niukasti niinkun aina. No sehän sai hepulin siitäkin. Pakko syödä ne kaks vitun paksua ranskanleipää voilla ja maksamakkaralla. Ei hyi saatana, ja vesikaakaoo siihen kylkeen koska joku oli pihi persoona.
Siis ne siivut ei edes mahtunu omaan suuhun, mut silti ne olis ollu pakko syödä. Söinkö? No en, piilotin johki laatikkoon, tai heitin ikkunasta ulos.
Auta armias kun jäin kiinni siitä. Allu ei koskaan paljastanu mua, joko se söi munkin leivät tai oli vaan hiljaa. Mutta sitä huudon määrää, meininki kaikkeudessaan oli kun jossain natsileirillä. Sillä vertauksella tulee jopa omakohtasesti sanottua sitä.
Kiteytettynä, ihminen on pitäny mua aina semmosena "et osaa, et tajua, sulla on päässä vikaa" -epäonnistumisen perikuvana.
Tänä päivänäkään meillä ei oikeestaan oo mitään puhuttavaa, meininki on tyyliä "kaunis päivä tänään", "Juu.".

Ja niinkun oon äiteelleni sanonu ja se on asian hyväksyny, etten tulevaisuudessa oman isäni hautajaisiin mene.
Se olis omalta osalta tekopyhää. Mitä vittua sä edes suret? Enpä mitään.

Mennään eteenpäin, siirrytään taas jokunen reipas vuosi eteenpäin. Koska tässä välissä ei oikeestaan tapahtunu mitään muuta, kun taas muutto ja että meille tuli Wili. Toi perkeleen jalkapallon kokonen villapallo. Josta loppujenlopuks tuli oma niinsanottu tukikoira. Itkin itkuni ja kerroin kaikki salaisuuteni sille. Nekin salaisuudet, mitä tässä jutussa en koskaan tuu kertomaan. Tänäkin päivänä ne tietää minä ja Wili. Se koira jos osais puhua, jestas se vaan huokais syvään. Ei se sanois mitään, ei se osais.
Aina kun tuntu siltä että maailma kaatuu niskaan, tai äänet alkaa kiusaan, otin koiran mukaan ja lähin sen kanssa mettään. Peräkanaa juostiin kun viimestä päivää. Tai sit jäätiin vaan lähirannalle istuun, silitin koiran turkkia ja kateltiin järvenselkää. Tai katottiinko edes mitään, kunhan istuttiin. Siinä se pöndepuudeli oli, käänteli päätään ja ihmetteli et miks hobitti taas itkee, miks sulla on paha olla. Eihän se reppana ymmärtäny mitä söpersin sille, oli vaan sen näkönen että kyllä mä tajuan. Tuijotti niillä näteillä nappisilmillään, ihankun sanoakseen "älä nyt, ei tää elämä niin paskaa oo".
Vaikka sanon etten tykkää pikkukoirista, niin tää pikkuperkele on ehkä parhainta mitä omassa elämässä tapahtunu. Harva elävä persoona, joka ei oo koskaan kääntäny selkäänsä. Tai tuominnu mitenkään. Vieläkin se tulee yhtä ilosesti vastaan, vaikka ikää on jo nykyään yli 15-vuotta.

Hypätään kokonaan tää koulukiusaamis-kierre yli (2lk-7lk), koska siitä ei oikeestaan oo mitään erikseen mainittavaa. Mutta jatketaan vaikka taas useempi vuosi eteenpäin, koska muutenkaan mitään ihmeellistä ei taaskaan tapahtunu. Muuta kun että taas muutettiin, yllätys koska piti siirtyä yläasteelle.
Tai no olisinko ollu 13-vuotias, kun sain ensimmäisen tuntuman alkoholiin ite. Helvetin hyväähän se oli. Ja no, siitähän se sitten lähti. Oli hauskaa ottaa huikkaa siellä sun täällä, koulunkäynti tottakai jäi ihan kokonaan. Oli "parempaa tekemistä".
En voi sanoo edes käyneeni koulussa, ku niin harvoin tuli käytyä. Joko sitä lintsas muuten vaan, tai sit oli niin törkee darra ettei kyenny.
Pari kertaa virheellisesti darrassa joutu tosin könyään sinne helvettiin, ja ne tunnit oli ehkä elämäni pisimmät koskaan. Ei saatana, ei enää ikinä.

Koulussa sit toki huomioitiin tää jatkuva poissaolo, eikä mitenkään hyvällä. Oli kaikenlaisia keskusteluja luokanvalvojan, millon kuraattorin kanssa. Ja lopulta jouduin nuorten psykiatriselle.
Olihan se kauhee paikka kun sinne astu ensimmäisenä päivänä, kaikki ikkunoista lähtien tilkitty ettei vaan ulos pääse. Mikä vitun helvetti tää nyt on? Olin muutenkin niin ujo ja epävarma, ja nyt heitettiin täysin outoon paikkaan ihan outojen ihmisten kanssa, jotka vaan tuijottaa. Paikka mistä ei voinu tosta vaan paeta.
Ensimmäinen viikko meni "tutustuessa" osastoon, ei tarvinnu vielä mennä sinne sairaalakouluun, mihin ne muutamat muut saman osaston tyypit meni.
Mutta ei siinä menny edes sitä viikkookaan, kun nää muut jo toisensa tuntevat otti melkein avosylin vastaan. Hei sä ootkin näköjään ihan ok tyyppi, miks sä oot täällä. Pitkästä aikaa elämässäni tunsin kuuluvani johonkin, siellä oli oikeesti tosi kiva olla. Aamut alko jollain voicen kuuntelulla, ennenku muistaakseni puol 9(?) lähettiin kaikki kouluun opiskeleen niitä omia juttuja.
Yhen hyvän kaverin sainkin siks aikaa sieltä, oltiin suunnilleen kokoajan kahestaan. Ulkoiluaikoina lähettiin heittään kävelyrinksaa. Se ulospääsy oli jotain parasta, kukaan ei kytänny ja kuunnellu mitä puhutaan. Ja varsinki kun pääs vihdoinki röökille, voi Lucifer. Olin odottanu sitä monta tuntia.

Sit kun tultiin takasin, nii siellä ovee avaamassa oli oma hoitaja. Joku ehkä 50-60-vuoden ikävälillä oleva rouva. Kyllähän se sen röökin haisto heti, näki ilmeestä. Mutta mitä, siinä se vaan katto syvälle silmiin ja naureskeli. Ihan huikee ihminen, tykkäsin siitä jo ekasta päivästä lähtien. Se kuunteli ja ymmärsi tätä viallista ihmistä.
Jottei tää nyt tältä osin kauheen pitkäks venyis, niin olin osastolla muistaakseni jonku 7kk. Siinä ajassa ehdittiin todeta psykologin toimesta maanis-depressiivisyys ja skitsofrenia. Nekin monien mutkien ja tutkimusten kautta.
Anoreksiaa en nosta tässä sen suuremmin jalustalle, koska se ei kuitenkaan ollu niin merkittävä tekijä missään vaiheessa. Ainakaan omasta mielestä.
Tehtiinkö niille mitään, jatkotutkimuksia tmv? Ei, ovesta ulos ja takas sinne omaan kouluun.
Muistan vieläkin Allun ilmeen kun tulin taas kotiin, etten lähe enää mihinkään. Se vaan halas, ihankun olisin ollu muka vuosia poissa. Ai, mua on kaivattukin oikeesti kotipuolessa.

No, kertasin sen kasiluokan loppuun tarkkiksen kautta jopa priimasti. Sit täytinkin jo seuraavana vuonna 16, ja eikun peruskoulu kesken.
Edelleen sen koulun ilmapiiri kaikkeudessaan oli omakohtasesti niin perseestä, etten nähny syytä jäädä sinne. Tai no, koska en saanu jäädä käymään viimestä luokkaa sinne tarkkikselle. Muutenhan se olis varmasti onnistunu.

Sit alko se dokailu, pään sisästen äänien, ja anoreksian kanssa tappelu. En mä niistä äänistä edelleenkään puhunu mitään kenellekään, elin vaan yksin niiden kanssa. Samalla kun tappelin omaa painooni vastaan. Jestas se paino oli parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 39kg, ja silti aivan liian lihava siihen pituuteen. Kyllähän sitä ruokaa söi, mutta pienissä määrin. Ja sit sen jälkeen lenkille.
Sit alko se tajuttoman kauan kestävä kurkku & vesi-kuuri, nälkää pidäteltiin kahvilla ja röökillä. Olihan sitä omasta mielestä hyvässä kunnossa, mutta kokoajan kipeenä.
Sit kun ei jaksanu rääkätä kehoo, nii piti ottaa huikkaa, se autto alkuun hukkaan jälleen ne äänet omasta päästä.

Ah, tuli tähän kaiken väliin ensimmäinen niinsanottu suhdekin jopa. Olin risat 17-vuotias rääpäle ja herra jokusen vuoden vanhempi. Kaikki oli ihan ok, mitä toinen nyt oli hilppasen mustasukkanen. Sivuutin ne mustis-kohtaukset jääräpäisellä luonteellani, mikä pohjimmiltani oon aina ollu. Kunnes se alko väkivaltaseks.
Muistan aina kun tää herra tuli sit joskus yöllä baarista, olin tietty alaikäsenä jääny sen kämpille nukkuun. Herään siihen että joku istuu lantion päällä ja nappaa kurkusta kiinni, ja huutaa kuinka oon pettäny sitä sillä välin kun tää oli muualla.
Mitä? Automaattinen reaktio oli yrittää saada se äijä pois kimpusta, mutta eihän siitä tullu mitään kun toinen on huomattavasti ittee isompi mörkö.
Jossain vaiheessa se sit päästi irti, ja totes vaan kylmän viileesti "nuku".  Ei mitään muuta.
Tää homma kylläkin kosahti sit seuraavaan päivään, ei nähty enää. Eikä tästä kenellekään tullu koskaan kerrottua.

Elin ja olin taas yksin omassa elämässä,  Jossain vaiheessa huomas et eihän tää kalja enää auta, pakko saada muuta. Bentsoja. Niitä tarjottiin yhessä paikassa ensimmäisenä, ja eikun naamaan vaan kyselemättä sen enempiä. Niitä oli hauska napata jokunenkin kerta, unohtu äänet että huolet ja murheet elämästä. Mut jotenkin niitä ei enää halunnu enää jossain vaiheessa, ei ne toiminu silleen niinku halusin. Joten näin "väärässä järjestyksessä" siirryin pilveen. Sitä sauhuttelua kesti muutama vuosi.

Siinä sauhuttelun välissä sain Yedin mun elämään. Elämäni koira, se oli parasta aikoihin. Mun ikuinen natsiperkele. Tuntu että pystyin taas hengittään, jätkä oli yhtä temperamenttinen ja persoonallinen kun minä. Rupesko koira muistuttaan omistajaansa, vai toisinpäin? Mene ja tiedä.
Lempee jättiläinen, vaikka se aina näytti siltä että on syöny kaikki naapurin kakarat.
Mutta kun se rakasti kaikkia, etenkin mua. Oli tilanne mikä tahansa, ei se lähteny mihinkään. Nukku yötkin aina makkarin ovella, ja sinnehän ei koskaan ollu kenelläkään mitään asiaa koska "mamma nukkuu". Muuten muut sai liikkua sinne ihan mitenpäin tahansa.
Olisin halunnu meille enemmän kun 4-vuotta yhteistä taivalta, mutta no. Syöpä vei koiran ennenaikojaan, pitkään me taisteltiin sitä vastaan. Mutta sit oli pakko päästää kuitenkin irti. Antaa se viimenen käsky. Ei vapaa, vaan aina se meidän kesken "Anti mennä".
Ikävä ei katoo millonkaan, vaikka vuodet vierii.

Tästä on tosi vaikee kirjottaa, jotenkaan ei saa ajatuksia tekstin muotoon vieläkään. Jestas miten iso ikävä tota koiraa edelleen on. Jo se että pelkän kuvan hakeminen sai itelle taas sen haikeen paskan fiiliksen, niin...
Joten jätetään tää teksti tähän. Ehkä vielä joskus siellä jossain törmään tähän mun "pieneen" natsipahaseen.

Mainittakoon, että tähän 18-24 ikävuoden väliin on mahtunu jos muutama jonkinlainen säätökin. Ja ne on jokanen loppunu henkiseen ja/tai fyysiseen väkivaltaan. Monesti jälkeenpäin todennu ihan tarpeeks itekseni että, vittuakos sekoot yltiömustasukkasiin (tai päästään muuten sairaisiin) miehiin. Ei, ei sitä oppinu siitä yhestä kerrasta aikoinaan.
Ne on saanu taas esiin sen ujon minän, mistä en tykkää yhtään.
Enkä näistä halua erikseen mitään juttua tehdä. Ihan senkin takia, etten vaan halua muistella niitä(kin). Jätetään ne loput arvet siltä osin repimättä auki.

Aletaan olla jo melkein tässä päivässä, muttei ihan. Viimeset 5 vuotta on ollu suoraansanottuna semmosta "ylämäki-alamäki"-meininkiä. Äänet on ja elää vahvasti tuolla päässä edelleen, ei niistä tarvi edes mainita enempää. Psyykettä on läheisten kuolemilla koeteltu, ei vaan tän viiden vuoden, vaan yli 10-vuoden aikana. Enemmän ja vähemmän. Samoten ihmissuhteilla, joita on vaan joutunu jättään omasta elämästään pois. Siltojen polttelu on ollu viime vuodet ihan liian tuttua. On se sylettäny, mutta joskus on aateltava sitä omaa pääkoppaakin. Onko näistä ihmisistä enää mitään hyvää omalle lakotille? Ei. Eikun roskiin sit vaan.

Paljon on ihmisiä pudonnu pois omasta kelkasta, koska minkä takia roikuttaa mukana niitä, joilla ei oo enää itteensä mitään hyvää vaikutusta? Niitä joilta et loppupeleissä saa kun paskaa omaan niskaan.
Silti tänä päivänä pyrin nauttiin omasta stressivapaasta elämästä, se on vielä työn alla, mutta. Suunta on ainoostaan ylöspäin.
Kaikesta paskasta sitä on aina ylös noustu, niistä kaikista en edes tossa tekstissä syystä tai toisesta oo voinu kertoo. Mutta silti sitä seisoo edelleen omin jaloin. En sano olevani ylpee, mutta tyytyväinen tähän mikä oon nyt. Ja missä oon nyt.
Se riittää.

Ainiin. Todennäkösesti jos satun häiriköimään teitä mun löysään hirteen jääneitä nykyään, niin teissä on pakko olla jotain erittäin hyvää ihmisinä. Tunnistatte kyllä itsenne. Ja sori etten oo pitäny yhteyttä useemmin.
Vittuillaan vaikka jatkossa toisillemme jos ei muuta keksitä.

Enmä ilkeyttäni vittuile, se on vaan oma tapa kertoo että tykkään teistä. ♡

Tai jos vittuilen, sen eron kyllä huomaa.