Vanki omassa ruhossa

Tossa aikasemmin oli ajatuksena jatkaa luonnokseks jäänyttä juttua vielä enemmän, omista mielen syövereistä. Mutta jotenkaan sen kirjottaminen ei ottanu tuulta siipiensä alle, joten annetaan niiden(kin) mielen luurankojen pysyä siellä kaapissa toistaseks. Kirjotetaan toisesta aiheesta, mikä joskus hallitsi paljon omaa elämää. Mistä useemmiks vuosiks pääsi eroon, mutta lähiaikoina se on taas alkanu nostaan rumaa päätään paljon omassa elämässä.
Ja Allu on tosiaan edelleen se isoveli, joka aikasemmassakin jutussa oli mukana.

Syömishäiriö, se luo heti jo mielikuvia sanana. "Höhö vitun läski" tai "Höhö vitun luuranko". Mitä kaikkia näitä nyt kuulee sieltä ja täältä, mutta ei puhuta siitä nyt yleisesti, vaan minä-kertomana taas.
Ite olin jo pienenä siro lapsi, joka ei oikeen millään meinannu syödä mitään. Se on aina ollu vähän nihkeetä, ikäänkun "syön sen verran että pysyn hengissä"-tyyliä.
Eikä äiti koskaan pakottanutkaan syömään, tottakai seuraili että miten sitä nyt syö ylipäätään. Varsinkin kun pienenä joutu sydänvian/vikojen takia alvariinsa ravaan lääkärissä ja siellä huomauteltiin sillon jo lievästä alipainosta.
Ei se kuitenkaan koskaan pakottanu syömään tiettyä määrää, tai tiettyjä ruokia jos ei vaan maistunu jostain syystä.

Toisin oli kun jouduttiin Allunkans oleen "faijalla". Sillä oli pakottava tarve tuputtaa niitä yli-isoja annoksia ruokaa, tai useempi leipäsiivu. Ja ne oli todellakin PAKKO syödä, tai se veti hepulit siitä. Nimimerkillä, lapsuudesta asti ranskanleipä ja maksamakkara on ehdottomasti boikotissa. Ei enää ikinä. Ne leipäsiivutkin oli niin paksuja, että hyvä kun haukkausta sai. Ja niitä oli 2-3 kipaletta.
Monesti tulikin sit piilotettua johonkin ne loput leivät, ootellen et se yks lähti töihin. Sit pysty sen jälkeen viemään käntyt roskikseen. Tai sit heitti ikkunasta ulos, toivottavasti se ei huomaa niitä. Onneks Allu oli omalla puolella, eikä koskaan kertonu tästä. Joskus se jopa suostu syömään ne munkin leivät, ihan vaan sen takia ettei natsi revi pelihousujansa taas.
Tätä jatku vuosia. Oikeestaan koko sen lapsuuden.

Olisinko ollu 13-14vuoden ikänen kun koko tää syömättömyys-kuppi meni kokonaan nurin ja homma lähti täysin jo käsistä. Mikään ei maistu, tai maistuis mutta ei pysty syömään. Silloin sitä alko kattoon liikaa itteensä peilistä, kuinka sieltä kattoo se vastenmielisen näkönen ihmisenkuvatus. Samalla vaaka oli tuttu päivittäin, tai no useita kertoja päivässä. Joka pienenkin syömisen jälkeen.
Vaikka se vaaka näytti sillon jo sitä tarkkaa 39kilon määrää, peilistä tuijotti aina epäsopusuhtanen otus jolla on aivan liikaa läskiä joka paikassa. Varmaan korvienkin välissä.
Tätä syömistä, tai syömättömyyttä oli tosi helppo salailla äiteeltä ja veljeltä väljillä vaatteilla. Ei ne koskaan mitään huomannu, kyllähän sitä ruokaa "muka" otti reippaasti kun kolkutteli ruokavälineitä keittiössä. Totuudessa ei sitä ottanu ku vähän. Semmonen pieni pläntti vaan, mitä piti sit sotkee ympäri lautasta ihankun siinä olis ollu enemmänkin.

Sit alko tää armoton kurkku-vesi-systeemi korostettuna joka päiväsellä lenkillä 15vuoden iässä. Edelleenkään ei tullu syötyä kun niinsanotusti nimellinen määrä, pysy hengissä. Sit piti lähtee lenkille ja kurkkua+vettä. Kahvi ja rööki piti myös tosi hyvin nälkää kurissa aina, ja oikeestaan niillä "eväillä" ne päivät sit aina menikin. Eihän sitä voinu syödä mitään, kun se lihottaa ja alat näyttää oikeesti vitun vastenmieliseltä.
Kurkku-vesi-linjan (+kahvi&rööki) oli tarkotus kestää vaan muutama viikko, mut se jäikin päälle. Paino pysy visusti siinä 39-40kilon paikkeilla, vaikka silti näytti kokoajan että vielä pitäis pudottaa kiloja. Samalla alko ruhon oikkuilu, vähän väliä oli enemmän tai vähemmän kipeenä. Vastustuskyky oli laskenu tottakai ihan pohjalukemiin, kaikki pienetkin pöpöt tarttu itseen kun rutto. Ja siinä sitä oltiin viikko-pari vuoteenomia että heilahti.
Opittiinko näistä sairasteluista mitään? Huomasko kukaan koskaan että joku on pielessä muutenkin kun sairastellessa? Ei. Aina kun tervehty, sama meininki jatku ja niin edelleen.
Jossain vaiheessa pari sillosta kaveria alko kiinnittää huomioo tähän itsensä kuihdutteluun, ja mainitsikin siitä useemman kerran. Mutta eihän se jakeluun menny koskaan, ne vaan höpöttää.
Eikä ne äiteelle tai Allulle koskaan mitään maininnu jostain syystä.
Tätä kesti muistaakseni myös useemman vuoden, ennenkun alko pikku hiljaa iskostuun sitä älliäkin tähän päähän.

Joskus 19-20vuoden paikkeilla aloin päästää irti näistä ajatuksista mitä peilikuva vääristävästi oli kertonu ihan liian kauan. Sillonkin oli vielä tajuttoman siro ja ruho kaikesta huonosta rääkistä ei_niin hyvässä iskussa. Ruoka alko niin ikään lapsen askelin maistuun, ei nyt mitenkään hurrattavasti mutta kuitenkin. Ja siinä samalla alko huomaan, kuinka paljon paremmin sitä voi kun tosiaan jopa syö sitä ruokaa enemmän kun pari minimaalista haarukallista. Se ylenpalttinen sairastelu ja yleinen huonovointisuus vähenty kokoajan. Samalla ne "mystiset" huimauskohtaukset oli taaksejäänyttä.
Kyllä sitä silti tarkkaili omaa ruhoonsa, muttei enää päivittäin ja niin negatiivisesti kun aikaa sitten.
Samalla paino alko tottakai nousta hissukseen, eikä se tuntunu enää niin kammottavalta ajatukselta. Saati näyttäny peilistä siltä, että hyi helvetti. Alko näyttään jopa jo ihmiseltä, eikä kävelevältä luurangolta. Vaakaa en käyny edes "moikkaamassa" enää, luotin omaan hyvinvointiin ja se riitti vallan hyvin.
Ja siinä oli enemmän kun hyvä olla, pitkän pitkästä aikaa.

En välittäny edes siitä, kuinka se faija kommentoi kovasti nyt päinvastasesti yhtäkkiä. Kuinka pitäiskin alkaa laihduttaan, koska "oot kohta liian lihava". Meni se ihon alle, muttei niin paljoo että se olis vaikuttanu sen suuremmin elämiseen. Nauroin vaan, että laihdutapa ihan itse. Ei mun tarvi, näytän hyvältä näin, ja nautin siitä.

Mutta, muttamuttamutta. Kuten tiedetään, kaikella on aina omat kääntöpuolensa.
Nyt tänä päivänä, tai no tässä useempi kuukausi sitten se vanha "peilipaholainen" ja kaikki paheet on alkanu hiipiä takasin omaan elämään. Vaakaa ei tänäkään päivänä kotonani oo, enkä ainakaan vielä oo sitä hommannukaan stressitekijäks. Mutta se kriittinen peilistä tuijottelu ja syömisen niukkuus näyttää rumaa päätänsä jälleen, näiden vuosien jälkeen. Tää on nimenomaan just se tilanne, mitä en kaipais tähän hetkeen kun tarkotuksena on elää sitä mahdollisimman stressivapaata-elämää.
Mutta vanhasta muistista ikäänkun tiedetään mihin tää johtaa, jos sitä ei saa kuristusotteeseen ensin.

Siinä onkin kysymys erikseen. Haluanko hallita tätä tilannetta heti, vai antaa sen taas viedä mukanaan?
Jaksaako ihmismieli just nyt sotia sitä asiaa vastaan, mikä aikanaan hallitsi vahvasti elämää niin monia vuosia? Kun en tiedä. Sota mikä syö ihmistä niin järkyttävän paljon etenkin henkisesti, että täytyy vetää itsensä piippuun voittaakseen. Se aiheuttaa myös tajuttoman paljon stressiä aamusta iltaan, ettei mitään rajaa.
Tavallaan haluaisin vääntää vastaan, mut toisaalta riittääkö ne tän hetkiset henkiset voimat sittenkään vielä siihen taas jälleen?