Polje pyörää ilman renkaita

-

Noita biisejä on hyvä heittää toisinaan koko jutun alkuun aina, ne kun sattuu soimaan sopivasti tekstiä kirjotellessa.
Viime jutusta onkin taas hetki, ja se jätti loppupeleissä ison kysymysmerkin leijailemaan ilmoille. Enemmänkin ehkä vaan itelle, kun kenellekään muulle. Mutta kuitenkin.
Onko sitä menneisyyden peilipaholaista kätyreineen vastaan sodittu yhtään? 

On, ja sehän on ollu semmosta vittuperkele-vääntämistä ittensä kanssa erittäin paljon. Useemman kerran on tullu semmonen "eikun hanskat tiskiin"-fiilis, että annetaan niiden kaikkien menneisyyden paholaisten tulla taas valtaan tää pääkoppa ja kaikki alkaa mennä pikku hiljaa päin vittua.
Mutta ei. Joka ikinen aamu näinä menneinä viikkoina sitä on kattonu itteensä peilistä ja aatellu röllihiuksia oikoessa, ettei se vanha minä saa enää sitä kuristusotetta musta. En mä ole enää niin heikko, että lähtisin sille tielle kun vähän vihelletään.
Tai niin ainakin aattelin.

Tässä ittensä kanssa sotiessa ei oo muuta ehtinykään tehdä, mikä on tavallaan sääli. Olishan se ihan hauska elää niinkun ennen tätä dagda dilemmaa, kun oli muutakin kun minä ja peilikuvan möröt. 
"Mitäs sulle kuuluu", no siis ihan ok. Sehän on yleinen vastaus aina, kun ei sitä kaikkee paskaa jaksa/viitti alkaa purkaan muiden niskaan. Tosin ketä se edes vittuakaan kiinnostaa, ei ketään. 

Syöminen on ainoo, mikä on taas ottanu ison harppauksen taaksepäin. Aamut alkaa kahvilla, röökillä, ja berocalla. Joskus kaurapuurollakin jopa, mutta harvoin tänä päivänä. Sekin alko tökkiä parin päivän jälkeen.
Hyvinä päivinä saatan kyhätä jonkun lämpimän pöperön iltapäivällä, näitä päiviä on pari viikossa. Muuten se on sit sitä ruisleipää ja vettä, tai kasvislientä ja röökiä nälän taltuttamiseks. Ja illalla taas sitä kasvislientä, tai vettä. Toisinaan ei mitään.
Toi syöminen on taas iskostunu jotenki kauheen hankalaks, kun ei vaan maistu mikään ikinä. Ja sekin kun syö, tuntuu kauheen väkinäiseltä. Tulee mieleen joku syöttöporsas.

Tää ehkä vituttaa eniten, kun se syöminen tosiaan suju moitteettomasti pitkään, ja nyt ollaan melkein taas siinä mistä aikoinaan alotettiin koko prosessi. Taas semmonen dilemma, mistä ei pääse yli eikä ympäri vaikka miten yrittäis.
Ja yritäpä kertoo tämmöstä jollekin, kun vastauksena saat aina "Miten sä et muka tykkää ruoasta??", syvä huokaus.
Jos tähän olis yksinkertanen ja selkee vastaus, kertosin sen kyllä heti.
Mutta kun en itekkään tiedä, miksei se pöperö taas maistu ollenkaan.

Vaakaa ei muuten vieläkään löydy kotoota tuomitsemasta, mutta oon tässä notkahduksen aikana alkanu suunnitella sen hommaamista. Tervetuloa kotiin toiseks pahin viholliseni, ja pahin stressin aiheuttaja.
Se perkele on tosiaan vasta harkinta-asteella, katotaan nyt.

Ja ne vanhat kuuluisat ulkonäköpaineet. Kevättä/kesää varten on tullu hommattua jo itteeni isompia väljiä vaatteita.
Eihän ne istu tähän ruhoon, vaan näyttää enemmänkin siltä että olis heittäny ison lakanan päälle.
Tuttu peilipaholainen näyttelee jälleen myös rumaa naamaansa pitkästä aikaa tässäkin asiassa. Ja siitä pitäis päästä eroon, särkee päähän jo ajatuskin tän kanssa tappelemisesta.
Todennäkösesti tää kesä menee "kaavuissa", joten jos jossain näätte kävelevän tumman lakanan, nii se ei oo aave helvetistä vaan minä.
Ellen jaksa sotia tätä(kin) asiaa vastaan tulevina viikkoina/kuukausina.

Tai kun jotkut toverikullat on sattunu kyseleen, et hei mites sun parisuhde/mies-rintamalla ym.? 
Jokseenkin jopa typerä kysymys, jos nyt oletetaan että nää tietää edes suurinpiirtein mikä tilanne tällä hetkellä on.
Tää vääntäminen ja kääntäminen ittensä kanssa on henkisestikin jo tarpeeks raskasta, ettei mulla ole ylimääräsiä voimia miettiä mitään ihmissuhteita sen suuremmin missään määrin tällä hetkellä.
Ja kun tää koko prosessi pitää kuitenkin käydä kokonaan läpi ihan itse, ennenkun alkais edes miettiin mitään moisia.
Katotaan sitä sitten, kun nää paholaiset pään sisältä on saatu taas kuriin.
Kauanko siinä sit kestää, en osaa sanoo. Ei hosuta ettei väsytä, kaikki aikanaan.

Se miten tää taival jatkuu tästä, on itellekin vähän mysteeri vieläkin.
Kun on ihan hyviä hetkiä ollu, mutta niitä huonoja notkahduksiakin sieltä löytyy hilppa liikaa taas.
Suuntahan on silti niistä huolimatta vaan eteenpäin. Vaikka väkisin.
Tää tarpominen tällä hetkellä tuntuu silti vähän samalta, kun yrittäis polkee pyörällä ylämäkee ilman renkaita.

Kommentit

Lähetä kommentti