Tavallaan helpompi hengittää

Palataan taas jälleen taas blogin ääreen, mikä on samaan aikaan pahin vihollinen -että paras ystävä. Yleensä viime vuodet oon tottunu kirjottaan tänne _ehkä_ pari kertaa vuodessa, ennen kesää ja sitten talven kylmyydessä. Mutta koska viime kirjotus oli kuulostavinaan niin lohduttoman toivottomalta, että päivitelläämpä niitä pään asioita edes vähän taas näinkin äkkiä. Kun ei muutakaan keksitä.

Missä taas mennään? No ei oikeastaan maailmaa mullistavasti missään sitten entisen, mitä nyt siitä surusen kuuluisasta peilipaholaisesta on toistaiseks päästy eroon jälleen. Eikä tarvinnu edes ottaa peiliä pois seinältä, kunhan lopetti taas sen turhan (turhamaisen) kyttäilyn sitä kohti. Ja siitä on taas tavotekin pysyä erossa mahdollisimman kauan, kun se näköjään edelleen onnistuu jopa tän hobitin lamaannuttaan tahtoonsa täysin. Hassua, kun ajatellaan että minä jota kukaan ei enää käskytä, polvistu kumminkin oman ruman peilikuvansa edessä kun mikäkin maahan lyöty ja potkittu otus. Missä se jääräpää-luonne sillon taas oli, kun sitä todellakin tarvittiin?

Varmaan jossain jemmassa, koska omaa itseään vastaan sotiminen on vittumaisinta hommaa mitä voi olla.

Mutta silti tää syöminen on edelleen enemmän kun onnetonta. Alotan päiväni kahvilla, kasvisliemellä ja röökillä. Nälkä. Yleensä ihmiset syö aamusin edes jotain, mutta ei. Tätä kitkuttelua nälän pakotellessa jatkuu päivään/iltapäivään. Mitään ei syödä, koska ei vaan voi eikä pysty siihen "paristi päivässä".

Toisinaan saattaa iltapäivän tullessa syödä jotain, ruisleipää juustolla ja taas sitä kasvislientä. Unohtamatta paria kuppia kahvia taas, koska väsymys. Ainiin joo kananuudelit, että kanankoivet on kova sana joskus, kerta jokusen kuukauden välillä. Eli harvemmin.
Olishan sitä rahaa ostaa kunnon ruokaa kaupasta, ja on tullu ostettuakin. Mutta ne on tuolla pakkasessa odottamassa käyttäjäänsä.
Maailmanloppuako se Julle odottaa, vai minkä helvetin takia sinne pitää joskus jotain laittaa? Mene ja tiedä. Pinttyny tapa, sanotaan.

Mutta se siitä aiheesta, ei jauheta sen enempää. Raapastaan taas vaikka näillä mun taistelukynsillä pintaa hilppa syvemmälle, mitä sinne kallon alle kuuluu? "Mitä mietit" -kysyis Facebook.
Mulle kuuluu tällä hetkellä hyvää, viime kuukaus taas näytti että vielä tänäkin päivänä sitä jaksaa nousta sieltä kuopasta ylös. Mutta sitä ei tällä kertaa tehty yksin, pari hyvää pitkäaikasta toveria taas muistutti siitä olemassaolostaan just oikeella hetkellä. Jotenkin tosi hankala luoda sitä tunnetta edes sanoiks just nyt, kun ihan kaikesta on aina tottunu rämpiin eteenpäin omin avuin.
Ei siellä syvän kuopan reunalla oo ollu kenenkään kättä/käsiä ojentamassa, että jeesataas nyt suakin polvenkorkusta hobittia vähän. Tai sorrettua toveria, miten kukakin sen haluaa sanoo.
Kyllä mä vähän alkuun mietin että mikä tää juttu on, uskallanko tarttua niihin käsiin? Voinko luottaa ollenkaan? Nostetaanko ylös, ja potkastaan julmuuttaan taas takasin alas?
Ei potkastu, tässä sitä taas ollaan. Ja kuljetaan eteenpäin, yrittäen pysyä kaukana niistä reunoista mistä voi silmänräpäyksessä horjahtaa alas.

Ja kyllä mä sanon, vaikka näin ikuisesti omien polkujen kulkija oonkin, niin näiden tovereiden olemassaololla on suuri merkitys omaan itseen. Miettikää nyt, kyllähän se päivittäinen pelkkien omien ajatusten kuuntelu/äänien kanssa vääntäminen alkaa pidemmän päälle olla helvetin ykstoikkosta ja tylsää. Pitää päästä puhuun muillekin.
Vaikkei nyt tuu sen suuremmin puhuttua niistä oikein syvemmistä asioista pään sisällä, mitkä painaa, niin kuitenkin. Heitetään vaikka sitä umpisurkeeta läpändeerusta ja/tai jaaritellaan maailman pahuudesta.

Ehkä jonain päivänä sitä osaa näyttää vaikka näille ihmisille ne pahimmatkin haavat, mitkä ei taida umpeutua koskaan JA puhua niistä syvemmin. Mutta pidetään se vahvana ehkänä.
Ja sekin puhumattomuus johtuu edelleen siitä, että minä/omat ajatukset repii ne valmiiks jatkuvasti auki. Pitääkö sitä nyt tavallaan suolaakin vielä hieroo haavoihin? Mielummin sitä vaan jatkaa tottuneesti matkaansa avohaavoin ihan yksin.

Mistä tulikin heti mieleen minä ja alter ego. Mikään ei tunnu missään/miltään ja ihmiset pitää täytenä kusipäänä tuntematta, se pitää mut edelleen tällä tiellä ja suhteellisesti elossa.
Vaikka (uskokaa tai älkää) en oo kusipäätä nähnykään, paitsi tarvittaessa. Mutta harvoin, ja se on toki myös paljon kiinni toisesta osapuolesta. Eikä siihenkään junttimaiseen vittuilu-päänaukomis-kitinään ees lähe millään mukaan heti. Antaa rattaan rupattaa, jos on värkissä varaa.

Mitä nyt sarkasmi ja pirullisuus on täysin oma juttu, mutta nekin tulee puheen/tekstin myötä esiin hyvällä tavalla. Ja kyllä sen huomaa jos ei heti, niin hetken päästä.
En mä loppujen lopuks edes ole niin paha ihminen, miltä näyttää ja kuulostaa. "Vähän" vaan maahan lyöty ja potkittu hobitti. Jolla on helvetisti paskaakin selkänsä takana, tai no sanotaanko menneisyyden luurankoja kaapissa, koska niistä ei suostu puhuun sen suuremmin kenellekään.
Antaa niiden olla siellä jemmassa, niin kaikki on ihan ok. Koska just nyt on ihan hyvin näin.