Tunteellinen synkkä mieli
Tässä taas illan hämärtyessä oon jääny omiin ajatuksiin ihan liikaa kiinni, mikä on nimenomaan se mitä yritän aina parhaani mukaan vältellä. Miettiny ja ihmetelly mitä mulle tosissaan kuuluu? No ei oikeestaan mitään, muuta kun väsymystä henkisesti. Oikosulussa aivokoppa.
Vaikka! Oon loistava näytteleen sitä, että mullahan menee aina tosi kivasti. Ihan niinkun aina kysyttäessä.
Tän koko vuoden oon itseasiassa vetäny niin puoliteholla, on ollu parempia ja huonompia päiviä. Mutta koko tän ajan on vaan ollu semmonen omanlaisensa väsymys päällä.
Vaikka tää pimeydessä kulkeminen onkin oma juttu, niin silti sitä on ihminen kuten muutkin. Aina ei vaan jaksa vetää sata lasissa, menetetty tapaus.
Sitä näyttää niin ei miltään, mikään ei jaksa kiinnostaa/mistään ei jaksa sen suuremmin innostua.
Ja pinna kiristyy pirun äkkiä.
Yleensähän kun kaikki on ihan ok, ei mikään tai kukaan saa hermostuun sitten millään. Saatan hymähtää ja katella muiden öyhöttelyä. Tyylillä "murise rauhassa kultapieni, hengitä välillä".
Tai voin tulla muriseen kans, vaikken tiedä mille edes muristaan.
Mutta nykyään tuntuu että se räjähdysherkkyys on sekunneista kiinni, vanha tuttu sisäinen demoni pääsee valloilleen heti. Tulee esiin se julma kylmyys.
Se hyökkää silmille kun yleinen syyttäjä, oli aihe mikä tahansa. Iskee se aggressiivinen tyyli, ettei kukaan enää kävele tän hobitin yli. Vaikkei kukaan välttämättä yrittäiskään, se vaan tuntuu siltä kun oma suojaus on väsymyksestä melkein alhaalla.
Just se Julia, mikä en todellakaan yleensä edes ole.
Ja tää väsyttää omaa itseä aivan helvetisti, en mä itseasiassa luonteeltani koskaan oo ollu ilkee ja inhottava.
Puoleni pitäny kyllä, mutten ihan tällä tavalla noin kärkkäästi.
Aikoinaan kerroin luotto-hyeenoille aina jos joku mättäs tässä jännässä pääkopassa, se helpotti koska ne ymmärsi monien vuosien kokemuksella mikä oon. Ne ei kavahtanu vaikka olisin murissu raivotautisen rakin tavoin, monesti sain pään silittelyä että "Hei, oo murisemati hetki. Ota bisse ja jutellaan.".
Tai aina ei tarvinnu edes sanoo mitään, riitti kun joku huikkas et hei lähetään ajeleen tai dokaan johki.
Se oli aina semmosta seuraa, missä pysty olla just sitä mitä on. Kukaan ei kattonu toisiaan kieroon, eikä ketään uuttakaan riiviötä. Me otettiin aina ne uudetkin ihmiset suunnilleen avosylin vastaan, oli elämän historia- tai tapa sitten mikä tahansa.
Mistä tuli mieleen, kun olin vasta joku 13vuotias pentu ja eksyin ns. "vääriin porukoihin", ja siellä jo opetettiin näitä elämän nurjia ja hurjia puolia. Ne oli semmosta aikaa, mitä moni samanikänen ei varmasti oo koskaan elämässään nähny. Ehkä sen takia musta on tullu mikä oon, kaikenlaista nähny jo niin nuoresta lähtien. Ja mitään en kadu, ne opit on opittu ja jääny hyvin päähän muistiin.
Sillon en vielä ottanu muuta kun vähän kaljaa ja vedin röökiä itseeni isompien seurassa. Ja kuuntelin heitä.
Ja se minkä moni sano aina oli se, että "Opi pärjään ihan yksin ja omillas. Älä turvaa selustaas sillä, että joku muka aina auttaa sua."
Ja pärjätty on yksin kohtalaisen hyvin, mitä nyt damagee tuli kun luotti ihmisiin joskus liikaa.
Nykyään ei jaksa luottaa kehenkään, eikä oikeen edes osaa/halua välttämättä. Automaattinen fiilis on, että nää kuitenkin yrittää vedättää tavalla tai toisella. Ei onnistu enää.
+ Paskat parisuhteet ja bla bla bla.
Nykyään ajatellen nekin opetti paljon, sen että loppuu nykyään toi herrojen itseni ylikävely siinä suhteessa ennenkun alkaakaan.
Ja matka vaan jatkuu yksinäisenä hyeenana, joka tarkkailee teitä muita pimeydestä.
Nykyäänhän ei oikeen oo ympärillä semmosia ihmisiä, joille kertoo miten "Jörön" pää ei jaksa kantaa näitä raskaita asioita.
Tänkin koko kirjotuksen ajatus tuli siitä, kun kävin niiden ihmisten haudoilla ihmettelemässä ja juttelemassa jokaselle.
Ja oman koirankin, sen kuvahan tohon ekana oli pakko laittaa.
Ne ihmiset joihin pysty tosiaan luottaan, on jo montussa. Tänä(kin) päivänä kuljen vaan yksin näitä katuja, ihmetellen maailman menoo.
Mutta olishan se ihan kiva vielä jonain päivänä saada taas semmonen toveri kun noi riiviöt oli.
Edes yks semmonen toveri, istutaan alas, ja jaaritellaan toistemme elämän asioista. Tai ei välttämättä edes puhuta, tuijotellaan vaikka järvenselkää ja ihmetellään. Otetaan vaikka bissee samalla, sekin käy.
Mutta tuleeko semmosta ihmistä omaan elämään enää koskaan? En tiedä.
Tai jos rehellisiä ollaan, niin en usko.
Kommentit
Lähetä kommentti