Ajatuksia aivojen särinöistä
Taas ollaan siellä "sorvin ääressä", onpa ärsyttävää muuten kirjottaa siten miten ei normaalisti kirjota/puhu. Mutta pakko se on, koska tuskin ymmärtäisitte puoliakaan mitä rustailisin tänne, jos kirjottaisin siten miten normaalisti sen teen.
Minkä takia taas kirjotan? Tarviiko se aina edes mitään varsinaista syytä? Voisin kirjottaa tänne vaikka päivittäin päivistäni, mutta ei mua helvettiäkään kiinnosta kertoo ihan kaikkea muillekin.
Vaikka tää onkin aina ollu tämmönen "ah pääsen purkaan lakottiani"-blogi, idioottihan sitä olis ollu jos kaikenlaiset elämäntapahtumat- ja häiriintyneet ajatuksenjuoksut ois jo aikoinaan julkassu tänne.
Paha sanoo olisinko jo istunu linnassa, vai rötväisinkö tänä päivänä montussa jos näin olisin koskaan tehny.
Mutta tänne on kiva purkaa vaan pintaraapasulla asioita tuolta aivojen syövereistä. Kun ei niistäkään voi muille puhua, ilman ylenkatsomista ja tuomitsemista.
Tai sit mestoilla pyörii muutenvaan hörökorvasia idiootteja, joilla on vilkas mielikuvitus ja löysät kielenkannat. Jos ymmärrätte mitä tarkotan.
Jos ette ymmärtäny, niin ei voi mitään. Käyttäkää aivojanne.
Ai että, tykkään omasta tavasta alottaa nää tekstit. Ne jotenkin näyttää saatanan ärsyttäviltä jokanen kerta. Mutta sellanenhan oon muutenkin, iso ja ärsyttävä hobitti (söisit vähemmän hei). Jotkut jopa saattaa ehkä miettiä, että miten jaksan suoltaa tätä paskaa näppäimistöltä tekstikenttään. Helposti. Se ei vaadi kun oikeen fiiliksen, musat pauhaan kuulokkeista, ja pari bissee.
Ja johan alkaa tekstiä tulla enemmän tai vähemmän. Nautin kirjottamisesta aina sillon, kun iskee fiilis siihen hommaan.
+ Ne biisit mitkä pauhaa samalla kirjottaessa, viskelen aina tonne postauksen alkuun.
Sen takia näitä rustailuja tuleekin suht tasasen epätasasesti, ei oo mitään tarkkaa/tiettyä päivää kuukaudesta, koska blogger aukee ja taas kirjotetaan "kuten tapana on taas tänään".
En. Niinkun jo tossa aikasemmin sanoin, kaikenlaisia asioita/ajatuksia ei vaan voi edes omille hyeenoille jaaritella. Siinä on monesti se, että ne ei välttämättä täysin ymmärrä mitä yritän loppupeleissä kertoo.
Kun oma elämä on pienestä asti ollu tavallaan erilaisempaa ja ehkä raffimpaa kun monilla muilla. Yritä siinä sit kertoo kenellekään, kun menossa mukana ei vakituisesti tänä päivänä oo ketään joka tajuais että mikä homma.
Ja siinä on sekin seikka, että erittäin monet on ensimmäisenä asenteella "Etsä oo mitään elämää nähny vielä tohon ikään!" Syvä huokaus, jotenkin tää juntti lause jättää jopa mut hiljaseks joka kerta.
Ja tottakai tämä ihanainen lause tulee aina ihmisiltä, jotka ei tiedä ihmisestä yhtään mitään muuta, kun maksimissaan etunimen ja iän. Näillä pohjatiedoillahan onkin helvetin helppo lähtee luomaan kuvaa ihmisestä. Voi nyt vit.
Jos olisin vieläkin herkästi syttyvä ja ärsyyntyvä persoona, selän takana olis iso läjä päättömiä ruhoja pötköllään.
Ne pitäs kyllä jättää niille sijoilleen, koska toi sysipimee kellari on jo täynnä kaikenlaisia eläviä typeryksiä.
Älä anna koon hämätä, hobitit on häijyjä tapauksia.
Mutta minkä ikänen sitä sit pitää olla, että on nähny elämää eläessään? Pitääkö mun istua seuraavat 50-vuotta kotona, tuijotella seiniä ja kertoo niistä?
Hei olen Julia 75-vuotta, viimeiset 50-vuotta tuijotin kotini seiniä. Näin sekä koin sinä aikana niin en mitään.
Mielummin pidän ne synkimmät asiat ja ajatukset loppupeleissä oman pään sisällä.
Jotain kevyttä tiputtelen tännekin, vähän samaa settiä mitä noille hyeenoillekin kerron. Ja sekin mitä kerron, on niille paljon ja aikamoista, itelle ei oikeestaan yhtään mitään vielä.
Voi Lucifer kun oisin jo aikoinaan alkanu laskeen, kuinka monesti oon ihmisten kohdalla todennu mielessäni "voikun tietäisit". Se lukumäärä olis suurempi kun 616 tai 666.
(Nokkelimmat hoksaa mikä luvuissa on yhteistä, haha).
Vaikka viihdynkin yksin ja näen/teen kaikenlaista ominpäin kuten aina.
Tyylillä, hei en tarvii hyeenoit selän taakse, pärjään aina omillani. Niin oon tehny lähes koko elämäni.
Ja kaikki ne hommat/tilanteet on tehny musta ajanmyötä omalla tavallaan kylmän ihmispersoonan. En vaan välttämättä tunne mitään sillon/reagoi tunnepuolisesti tilanteisiin, miten taas ns. normaalisti ihmisen täytyis toimia. Tai miten muut ihmiset mahdollisesti reagoi.
Tässä onkin se oma nurja puolensa koko hommassa. Kun ihmiset ei tietenkään enää nää, kun sen "omia pimeyden polkuja yksin kulkevan, jääkylmän minän".
Jumalauta oon huono luomaan tätä loppua järkevän kuuloseks tekstin muodossa. Puheena tää selitys onnistuis paljon järkevämmin.
Kun mussa on se lämmin, kivakin puoli edelleen olemassa. Ihan varmasti. Jossain tuolla pimeyden alla.
Tai ainakin uskon näin.
Kommentit
Lähetä kommentti