Muottiin sopimaton
Siis voi jumalauta että alkaa ottaan aivoon ihmisten ymmärtämisen vaikeus.
Sitten viime jutun on tullu jotain sääli- että pään aukomis-viestejä, kuinka "hei mullakin kuoli kaveri tossa 10v sitten, ja silti sujuu loistavasti."
Mahdollisesti kaikessa siinä tunnekuohussa esitin asiani epäselvästi, mitenpäin tunnen olevani yksinäinen ihminen. Mutta tarkennetaan sitä nyt, kun oma fiilis on tällä hetkellä se mikä aina on, jääkylmän neutraali.
Kyllä, mua vituttaa ja surettaa se ettei omassa elämässä ole enää elossa ihmisiä, joille vois avautua tän häiriintyneen pään asioista. Tai no jotain pientä voi kertoo isoveljelle ja äiteelle, mutta tosi pintaraapasuna.
Mutta ton aikasemman tekstin pointti ei ollu se, vaan, millasta on elää yksinäisen ihmisen elämää.
Se, että oon materiaalisesti saanu vaikka ja mitä elämäni aikana, ei oo verrattavissa siihen mitä oon menettäny henkisellä puolella. Ja kaikesta huolimatta aina ollu se, joka jää jalkoihin. Omalla kohalla termi "maassa makaavaa ei lyödä/potkita" ei oo koskaan pitäny. On lyöty ja monotettu joka helvetin ilmansuunnasta enemmän kun vähän.
Ja ihan pienestä pitäen saanu pärjätä omillani, sillon pienenä aattelin et tää kuuluu hommaan.
Ja itse asiassa tänäkin päivänä ajattelen samoin, lyö ihmeessä ihmistä joka on jo muilutettu niin pohjamutiin kun vaan voi. Kun en enää edes jaksa välittää. Oon varmasti ansainnu sen, jos en muuten kun pelkällä olemassaolollani. Ehkä sekin on väärin. Mene ja tiedä.
Vaikka silti joka ikinen kerta oon repiny itteni ylös sieltä syvältä kuopasta. Mikä sen pahan tappais (ellei paha itse)?
Monet kerrat aikoinaan itkin tätä samaa asiaa yksin. Tai no joskus oli koira jonka turkkiin itkin monen monet kyyneleet. Kysyin jopa Yediltä monesti, että mitä pahaa oon tehny muille, että saan pelkällä olemassaolollani paskaa niskaan. Eihän se koskaan vastannu mitään, nuolas vaan naamasta tyylillä "älä itke". Muistan sen vieläkin, vaikka viimesestä turkkiin itkusta on yli 6-vuotta.
Nykyään en itke.
Mutta mitä on se yksinäisyys edes on? Tietääkö kukaan teistä helvetin sosiaalisista ja "muka" hienoista ihmisistä sitä? Epäilen. Kun teille jo 1-2päivää on jo saatanan vaikeeta olla ilman ihmiskontakteja.
Se on helvettiä, ei fyysisesti mutta henkisesti. Se kiskoo voimia jumalattoman paljon, ja siihen taantuu nopeesti. Kun mihinkään et sovi, kukaan ei pidä susta syystä x tai y, jäät joka helvetin hommasta sinne ulkopuolelle. Aina.
Ihmiset kun nykyäänkin on kun korppikotkia, jotka liihottaa tuolla yläilmoissa odottamassa sitä heikkoo yksilöö. Sen sijaan että jeesattais toista, niin potkitaan mielummin päähän minkä ehditään. Ja loput nauraa vieressä, miten hauskaa se on.
Hyi vittu, miten teidän kaltaset kehtaa pitää itteensä hienoina.
Olette rumia ihmisiä, eikä nyt puhuta ulkonäöstä.
Tätä elämässäni paljon kokeneena se ei nykyään (muka) tunnu miltään, mutta hei ihmisethän osaa esittää helvetin hyvin.
Jokanen tarvii ihmisiä ympärilleen, ihminenhän on kuitenkin sosiaalinen otus. Mutta miten voit saada niitä, kun joka ikinen kerta torpataan syrjään?
Se kun taannut fiilikseen, ettet sovi mihinkään ja jäät vaan himaan, ei oo mikään automaattinen valinta. Tottakai sitä haluais aina lähtee mestoille missä tapahtuu, kukapa ei? Mutta kun tiedät kuitenkin sen tunteen, tai luulet tietäväs että sut taas lytätään samantien montun porukoille. Se tunne estää lähtemästä enää minnekään, kun tarpeeks monta kertaa näin on käyny.
Vaikka ne piirit/ympyrät ois muuttunu, ei ihminen osaa muuttaa enää sitä näkökulmaansa, että ehkä tossa porukassa ei muiluteta maihin.
Yksinäisestä ihmisestä tulee helvetin epävarma ja varovainen persoona, mikä on sääli jos/kun ihminen muuten ois varmasti pirun hauska tapaus. Mutta niistä vanhoista paska-kokemuksista on hankala päästää enää itekään irti.
Enkä sano että tätä tapahtuu vaan nuorille ihmisille. Tähän helvettiin voi tippua missä iässä tahansa, tiedoksenne vaan.
Sit halutaan et ihmiset oli taustoiltaan mitä on, hyppäis noin vaan muiden mukaan. Miten helvetissä voi hyppää mukaan kelkkaan, kun jo pelkän taustan takia monotellaan sinne alimpaan helvettiin. Tai jo pelkän sen takia, että näyttää naamastaan erilaiselta kun muut, mikä ihmisiä vaivaa? Mikä on tää tuomitsemis-vimma yhä edelleen?
Olit sitten millanen tahansa, niin onko se oikein heittää ihminen automaattisesti vittuun, koska "se ei oo meidän kaltanen".
Mimmonen on sitten se "teidän kaltanen" ihminen joka sopii siihen pieneen muottiin? En oo koskaan ymmärtäny tätä, ja vielä enemmän ihmettelen että jopa tänä vuonna käytös on näin alkeellista paskaa.
Ite oon tähän väliin pudonnu taustani, ja ehkä ulkonäköni takia. Ihmiset ylenkatsoo, ihme kun ei sylje kengille kadulla.
Se, etten oo mikään mallikelponen ihminen, ei tee kuitenkaan musta yhtään sen huonompaa kun kenestäkään muusta.
Omassa kaveri/tuttavapiirissä on kirjavasti kaikenlaisia ihmisiä perus työssäkäyvistä linnanvenkuloihin jne. Ja kaikki he on taustoiltaan/elämäntavoiltaan silti täysin samalla viivalla elämässä kun minä. Ei mulla tulis koskaan mieleenkään laittaa heitä itteeni ylemmäs/alemmas, tai ylipäätään mihinkään paremmuus-järjestykseen taustansa mukaan. Eivätkä he kato mua edes vinoon, vaikka oon mikä oon.
He on täysin samanlailla ihmisiä kun minäkin, jokasella on vaan oma elämäntarinansa.
Se, miten sen on aikasemmin eläny/elää ehkä nykyäänkin, on pikkuseikka. Ja täysin jokasen oma asia.
Lopettakaa toi saatanan tekopyhä kapeekatseinen näkökulma.
Ihmiset on erilaisia. Jokanen meistä tekee elämässään virheitä.
Silti ollaan ihan yhtä saman arvosia itse kukin.
Kommentit
Lähetä kommentti