Yksinäisen hyeenan iskut

 ♫ Rammstein - Spring
♫ Eevil Stöö Junji Ito
♫ Apulanta - 60 uutta ongelmaa
♫ Rammstein - Ohne Dich
♫ Eevil Stöö - Maailma Ei Riitä 
♫ Eevil Stöö - Yksijäinen
♫ Slipknot - Snuff

Kaikkihan tietää kuinka luupäinen ja vahva persoona olenkaan. En koskaan tarvihe ketään taakseni taustatueks, tai ylipäätään ketään ymmärtään tätä omituista päätä. Ja kuinka mulle kuuluu aina niin (valehdellen) hyvää, oli tapahtunu mitä tahansa.

Sitä se on ollu lähestulkoon aina. Mutta oonko halunnu että tää olis menny näin, näinkin pitkälle elämässä? En.
En todellakaan kadu mitään siitä, mitä elämä on näyttäny ja opettanu matkan varrella. Ja haluan nähdä vielä lisää.
Mutta se, että musta on tullu tämmönen polvenkorkunen inhottava ja kylmän ilkeä ihminen, ei ollu koskaan tarkotus.

Mutta kun tarpeeks monta kertaa luotin niihin "omiin" hyeenoihin, tein lojaalisti vaikka ja mitä heidän puolesta. Sympaattisena ihmisenä kuuntelin, ymmärsin, puolustin aina omiani kun suurempiakin aarteita.
Ja sen seurauksena sain tuplana jatkuvasti puukkoo selkään vastapainona, mitä muuta voin tehdä sen jälkeen kun olla luottamatta enää niihin? Tai muihinkaan
Tai enää edes välittää muista, kun eihän muutkaan välitä hevonvittua.

Olin kuuleman mukaan joskus sympaattinen, hauska, elämänilonen persoona joka tuli toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa.
Se, etten tunnista enää itteä yllämainituista kuvailuista tänä päivänä, on sääli. Olisin varmasti hemmetin hieno persoona vieläkin, jos noi piirteet vielä löytyis tästä ihmisenkaltasesta otuksesta.
... Toisaalta ehkä noi löytyy jostain tuolta syvältä synkkyydestä, jos alkais kaivamalla kaivaan. Tosin kuoppaa kaivamalla olis nopeemmin Kiinassa, kun mun hyvissä luonteenpiirteissä tänä päivänä.

Mutta.
Tän kovan ja kylmän, inhottavankin (lue: vittumaisen) ihmisruhon sisällä elää ihminen. Ja todellisuudessa mullakin on vaan tunteet kuten monilla muillakin. Ja homma mikä pyörii itteni ympärillä on loppupeleissä helvetin väsyttävää touhua. Joka ikinen aamu sama show päälle kun lähtee ovesta ulos, päästetään kusipää-Julia kehiin.
Nautinko tai pidänkö ylipäätään siitä? En.
Mutta niin monta vuotta se vaan on ollu tämmöstä, ettei tavoistaan osaa päästää irti.
Helvetin ristiriitasta, se on minä -mutta tavallaan ei ole.

Nautinko tästä yksin olemisesta, tarkemmin sanottuna yksinäisyydestä? En, olin joskus tosi sosiaalinen ihminen joka tykkäs olla paljon ihmisten seurassa.
Mutta nykyään mieluiten hiivin hiljaa sinne synkkään yksinäisyyteen.
Jos satun oleen yhtään missään, missä on muitakin onnellisia ja hienoja ihmisiä.
Koska en tunne sopivani siihen porukkaan, tai ylipäätään yhtään minnekään. Paitsi sinne synkkään pimeyteen täysin yksin.
Se on itelle enemmänkin rangaistus, vaikka samalla sitä paskaa tilaa pidän turvapaikkanani. Se pimee jemma on samaan aikaan oma piilo-, että kidutuskammio.

Ja se, että puhun tyyliin kotini seinille/itelleni iltasin kun en jaksa tänne blogiin avaa kaikkea, on väsyttävää. Kukaan ei tänä päivänä tiedä, kuinka paljon kuljen pää kumarassa sillon kun kukaan ei nää. 
Ja kuinka paljon tässä pienessä päässä on asioita, mitä olis hyvä päästä purkaa jollekin. Muullekin kun seinille. Mutta kenelle?
Ne ihmiset joille voisin puhua, on yhä edelleenkin kuolleita.
Monilta heiltä ehdin pyytää anteeks omaa ilkeetä/kylmää käytöstäni. Ja niiden joiden kohdalla en ehtiny, oon haudoilla käyny kirjaimellisesti itkemässä samaa asiaa.

Vaikka tasan tarkkaan tiedän, että hekin tiesi etten kuitenkaan ikinä, milloinkaan tosissani tarkottanu rumia sanojani.

Omilleen oli vaan niin helppo töksäyttää sillon, kun oma pää tuntuu hajoovan.
Silti tänäkin päivänä heidän kohdalla käynti tuntuu pahalta. Koska en ehtiny sanoo, kuinka pahoillani oon rumista sanoistani mitä joskus tuli sanottua.
Haluaisin vaan pyytää heiltäkin anteeks kasvotusten, mikä on mahdotonta.

Sen takia nykyään turrutan ajatukseni enemmänkin paperille, en kirjottamalla vaan piirtämällä bissen varjolla.
Enhän mikään helvetin Picasso ole, enkä todellakaan halua olla.
Sotken vaan paperiin millon mitäkin ajatusmaailma haluaa tuottaa. Yleensä ne on omalla tavallaan synkkiä, tai muuten vaan kylmiä systeemeitä. Niillä ei ole mitään merkitystä ulkopuolisen näkökulmasta, mutta ite näkee siinä sen kaiken mitä päässä liikkuu.
Joskus vaan tuntuu, ettei sekään riitä. Riittääkö mikään enää fiksaan näin vaikeeta ja kylmää, yksinäistä ihmistä? Epäilen.

Mutta itsepä olen tieni valinnut, ja jatkanu sillä synkän rososella polulla.
Lähdin sinne yksin, ja tulen siellä aina kulkemaan.
Ehkä jonain päivänä tää kulkeminen ei enää tunnu niin raskaalta, kuten nyt. Sitä odotellessa.