Vanki omassa ruhossa
Tossa aikasemmin oli ajatuksena jatkaa luonnokseks jäänyttä juttua vielä enemmän, omista mielen syövereistä. Mutta jotenkaan sen kirjottaminen ei ottanu tuulta siipiensä alle, joten annetaan niiden(kin) mielen luurankojen pysyä siellä kaapissa toistaseks. Kirjotetaan toisesta aiheesta, mikä joskus hallitsi paljon omaa elämää. Mistä useemmiks vuosiks pääsi eroon, mutta lähiaikoina se on taas alkanu nostaan rumaa päätään paljon omassa elämässä. Ja Allu on tosiaan edelleen se isoveli, joka aikasemmassakin jutussa oli mukana. Syömishäiriö, se luo heti jo mielikuvia sanana. "Höhö vitun läski" tai "Höhö vitun luuranko". Mitä kaikkia näitä nyt kuulee sieltä ja täältä, mutta ei puhuta siitä nyt yleisesti, vaan minä-kertomana taas. Ite olin jo pienenä siro lapsi, joka ei oikeen millään meinannu syödä mitään. Se on aina ollu vähän nihkeetä, ikäänkun "syön sen verran että pysyn hengissä"-tyyliä. Eikä äiti koskaan pakottanutkaan syömään, tottakai seuraili että mi