Tavallaan helpompi hengittää
Palataan taas jälleen taas blogin ääreen, mikä on samaan aikaan pahin vihollinen -että paras ystävä. Yleensä viime vuodet oon tottunu kirjottaan tänne _ehkä_ pari kertaa vuodessa, ennen kesää ja sitten talven kylmyydessä. Mutta koska viime kirjotus oli kuulostavinaan niin lohduttoman toivottomalta, että päivitelläämpä niitä pään asioita edes vähän taas näinkin äkkiä. Kun ei muutakaan keksitä. Missä taas mennään? No ei oikeastaan maailmaa mullistavasti missään sitten entisen, mitä nyt siitä surusen kuuluisasta peilipaholaisesta on toistaiseks päästy eroon jälleen. Eikä tarvinnu edes ottaa peiliä pois seinältä, kunhan lopetti taas sen turhan (turhamaisen) kyttäilyn sitä kohti. Ja siitä on taas tavotekin pysyä erossa mahdollisimman kauan, kun se näköjään edelleen onnistuu jopa tän hobitin lamaannuttaan tahtoonsa täysin. Hassua, kun ajatellaan että minä jota kukaan ei enää käskytä, polvistu kumminkin oman ruman peilikuvansa edessä kun mikäkin maahan lyöty ja potkittu otus. Missä se