Hyi vittu, oot liian lihava

Kesä, mitä siitä tulee ihmisille mieleen? No kaikkea positiivista tietysti, on lämmin, ei tarvihe kerrospukeutua, pääsee nauttiin auringosta jnejnejne.

Myönnetään että itsekin joskus nautin kesästä, sillon kun näytin omasta-, että muiden mielestä hyvältä. Tästä onkin semmoset 10-vuotta aikaa jo.
Se oli aikaa kun laihimmillani (parhaimmillani) laihduttamisen takia sairastuin anoreksiaan +masennuin siinä samassa rytäkässä. Mutta näytin silti hyvältä aina kun katoin itteeni peilistä. Paino keikku siinä 39-40kg paikkeilla.
Nykyään mielummin vaan horrostaisin koko kesän yli, ja heräisin talvella kun täytyy taas pukee paljon vaatteita.
Miksi? Koska tässä vuoden henkisesti puolikuolleen ruhoni kanssa vääntäessä en vieläkään oo päässy siihen kuntoon, mitä olin 10-vuotta sitten.
Vaaka ei näytä painona edes sitä 45kg (mielummin vähemmän).
Eikä se, miten sillon tällön saa samaa "haista paska"-kommentointia ihmisiltä nykysestä ruhon mallista helpota asiaa lainkaan. Ei, en paina 90kiloo, enkä 80, enkä lähellekään edes 70.
Mutta silti, aina jostain tulee sitä ripulipaskaa harteille kuinka vastenmieliseltä tämmöi hobitti näyttää.
Eikä se oo välttämättä vaatinu aina edes sanoja, sen halveksivan mielipiteen näkee jo sekunnissa toisen eleistä.

Vaikka oonkin kasvattanu itelleni tosi, TOSI ison ja kylmän kuoren ympärilleni matkan varrella, ettei mikään tunnu enää miltään. Niin silti, kyllä tiettyinä hetkinä/päivinä haluaisin vaan jäädä tonne pedin syövereihin.
Kääriytyä siihen isoon peittoon ja haistattaa vitut kaikille suoraan sanottuna.
Ainakaan se peitto ei kohta sano, että "Hyi vittu oot liian lihava."

Kuten tätä kuulen tosi usein jossain päin somee, ei nyt joka päivä, mutta monesti viikossa. Siinä samalla omat perheenjäsenet kyselee että "Höhö, koskas hommaat miehen itelles?"
Jaa, no ehkä sitten kun painan taas sen 45kg, ettei tarvi enää kuunnella sitä kuinka lihava oot -ripulia. Koska sitä nykypäivänä kuulen liki automaattisesti, kun vähänkin tutustun johonkin ihmiseen. Eikä tässä ole edes mitenkään päin Lapin lisää, koettu riittävästi.
Tai miten osuvasti eräs hurmaava herrasmies kerran sanokaan..

"Hommaa sugar daddy joka kustantaa rasvaimun, nii pääset läskeistäs."

Tosin tohon yllämainittuun lauseeseen voisin jopa todeta, että miksei? Onhan tossa tavallaan pointtiakin, olenhan sairaalloisen lihava ja vastenmielinen ihmisotus. Ehkä joskus törmään johonkin sokeri-isään joka on totaalisen epätoivonen, että tyytyis jopa itseni näköseen tapaukseen.

Ja tän lihavuuteni takiahan mut torpataan aina samantien, ihan joka paikassa. Eihän ne tutut jotka luulin tuntevani, kehtaa nykyään edes kattoo päin jos kadulla näkee. Se saa heti miettimään, että oonko todella noin vastenmielisen näkönen ihmisen irvikuva, ettei hekään kehtaa näyttää tuntevansa?
Ventovieraiden irvistelyt ja kommentit ohimennen vielä menee, mutta että omat kallistuu samaan käytökseen (tai siis joita luulin omikseni). Huh.
Samalla tää on onnistunu ajanmyötä lyömään omaa itsevarmuutta paljon alas. Muistan kuinka joskus parikymppisenä aloin vahvistaan sitä itessäni vihdoin, etten olis ihan aina se varjoissa kyräilevä hyeena.
Mutta nyt, tuntuu että kaikki se miten oon työstäny itteeni, repiny väkisin pois sieltä omalta mukavuuus-alueelta, on ollu täysin turhaa.

Siitä tulee jokanen kerta ihan helvetin paska fiilis.
Vaikkei sitä sillä hetkellä todellakaan näytä, täytyy vaan jatkaa matkaa naama peruslukemilla. Ne reaktiot on kun heittoveitsiä rintaan siinä vaiheessa, joita ei voi väistää mitenkään.
Voi kun tietäisittekään kuinka monta on ehditty väistää, ja kuinka montaa ei.

Eikö se riitä että ruoskin tällä asialla itteeni joka helvetin päivä, kun avaan silmät? 
Oon yrittäny tästä tavasta päästä ties kuinka monta vuotta yli, joskus jopa onnistuneesti ja hyväksyny itteni sellasena kun oon. Enkä välittäny pätkääkään muiden mielipiteistä.
Mutta tänä vuonna tää sama piru istuu vasemmalla olkapäällä, pahempana kun koskaan. Se ei lähde siitä mihinkään, vaan muistuttaa siitä kuinka vastenmielisen sian, katuojasta revityn katuhuoran näkönen, lihava ihminen oon edelleen. Ja tulen aina olemaan. Josta kukaan ei koskaan pidä.
Jokasella on demoninsa, itellä se on tämä. Eikä se päästä irti, enkä pääse ilmeisesti sittenkään koskaan irti siitä itekään.

Vaikka kuinka niin haluaisin.

Se, että todennäkösesti loppuelämäni joudun elään ja sotiin tän asian kanssa, on henkisesti helvetin puuduttavaa.
Onhan tääkin, väistellä "omien" heittoveitsiä ja samalla sotia omaa mieltään vastaan. Voi nyt vittu mitä paskaa voisin jopa tähän loppuun sanoo.