Kelataan molempiin suuntiin

Ha, aina yhtä huono otsikoimaan omia tekstejä kuten yli vuosi sitten. Vähän yllätyin itsekin, miten viime vuoden huhtikuun jälkeen avasin bloggerin ja kurkkasin omaa terapia-pistettäni. Tavallaan aattelin, etten enää tarvis tätä synkän puolen turvasatamaa enää, oon todellakin jo iso hobitti joka pärjää omillaan. Tai pikemminkin pärjäisin omien demonieni kanssa purkamatta niitä julkisesti. Mutta mitä vielä, nää pienet pirut hyppii Luciferin vasemman käden pöydille jopa silmien edessä. Onhan mun siis on pakko päästä purkaan edes vähän jotain ulos.

Hassua tosin alottaa, kun vakiolause olis se
"Mistä edes alottasin.."

Viime vuosi oli ja meni, siitä ei oikeestaan taida olla mitään sen kummosempaa kerrottavaa, tuli oltua ja ihmeteltyä. Tai rehellisesti sanottuna se meni aikalailla niin usvassa, etten edes ite muista miten se meni. Tän vuoden maaliskuussa elämäni koiran lisäks äiteen koira, meidän pieni ja pippurinen Wili meni nukkupaikkaansa risat 16-vuotiaana. Se jos mikä oli kova isku päin näköä. Iso ikävä sitä jääräpäistä jätkää on myöskin edelleen.
Mutta muuten mitään kauheen mainitsemisen arvosta ei tainnu edes tapahtua. Tai jos olis, niin kertoisin enemmän kun mielelläni.
Vähän semmosta "olen ja hengitän kevyesti tai vähän raskaammin" -olemista tais vaihteeks olla vaan.
Hengissä selvittiin kuitenkin.

Sitten tultiin tähän vuoteen, oi vei. Tää vuosi tähän asti on ollu aikamoista vuoristorataa taas hyvässä että pahassa. 
Alkuvuosi oli tyypillistä talven kylmyyttä ja synkkyyttä, eli täysin sitä omaa aikaa missä oon täysin omassa elementissäni. Siinä missä ihmiset jumahtaa ja synkistyy talven pimeydessä, mä heräsin henkiin ja tunsin olevani elossa. Vähän ristiriitasta kun kerrankin olis nasta nähdä ihmisiä, niin kaikki pysyy jemmoissaan ihmettelemässä. Ei siinä, otin paperia, kynän, ja aloin pitkästä aikaa piirtään kaikenlaista mitä mieleen juolahtikaan. Ihan parasta vaan etenkin illan tullen kynttilöiden valossa päästää luovuutensa valloileen ja siinähän kuluu tunti jos toinenkin.
Tai sit lähin kirpakoilla talven pakkasilla yöllä ihmetteleen tän kylän hiljasuutta. Kerrankin tää kaupunki näyttää tähänkin vuodenaikaan nätiltä, kun ketään ei liiku yhtään missään. Vaan minä ja huuruava hengitys täydessä hiljasuudessa. Talvessa on aina ollu itellä jotain semmosta, mikä vaan saa tän ihmisruhon täysin hereille ja seesteiseks. Tunnen vihdoinkin olevani elossa.
Talvesta tykkäsin kovasti, ei horjuttu sieltä synkältä polulta yhtään mihinkään, vaan kuljettiin polkua pitkin melkein kuten pitää.

Keväästä hyppään aina yli, joillekin se on semmonen "talviunilta" heräilyn vuodenaika, ihmiset alkaa könyään koloistaan esille ja hengaan pikku hiljaa maisemissa. Itelle se on vaan joku välietappi sanoo hyvästit omalle vuodenajalle ja alkaa odottaan syksyä sekä talvee.
Joten keväästä ei sen enempää, ei mitään mainittavaa.

Kesä. Koskaan en oo ollu kesä-persoona. En jaksa enkä tykkää tästä vuodenajasta yhtään. Liian kuuma, olit sitten miten päin vaan. Etenkin kun on näin raskas-ruhonen, niin pelkkä liikkuminen muistuttaa laiskiaisen liikkumista. Mutta sit kuitenkin taas kesällä oli enemmän hauskaa vaihtaa kaupunkia hyvän kaverin Ingan kanssa. Käytiin ihmettelemässä Helsinkiä muutaman päivän verran, olihan omastakin visiitistä tuolla vierähtäny jo muutamainen vuosi aikaa.
Siitä reissusta jäi päällisin puolin tosi hyvä maku suuhun, toki ei kaikki nappiin menny koska oonhan tunnetusti hönössä maailman vittumaisin ihminen halutessani. Voisin tähän heittää super-defenssit, mutta miks vitussa kun se ei muuta mitään.
Ei, en mä Ingalle mitään vittuillu, vaan omalle veljelleni. Oli meillä hauskaakin, mutta no sisarukset on aina sisaruksia. En tiedä onko kaikki samanlaisia, mut me ollaan oikeestaan aina oltu semmosia toisillemme vittuilevia kusipäitä pennusta asti. Nyt vaan vanhemmiten ollaan erkaannuttu toisistamme niin kauas, et ehkä ei enää ymmärretty mikä onkaan toisen mielestä hauskaa sanailua ja mikä ei.
Loppupeleissä kumpikaan tuskin mitään pahaa tarkotti.

Oishan senkin homman voinu hoitaa paremmin, mutta no, sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee.
Että jos luet velipoika tätä vielä, niin yli kaiken! Tiedät mitä tarkotan, vaikken sitä koskaan sulle sanokaan ääneen. 

Noniin, nyt on jaariteltu tää vuosi tähän asti melki pikakelauksella. Ja nyt vasta oikeesti pitäs alkaa kirjottaan mikä on homman nimi. Eli mitä tän Luciferin vasemman käden pienes päässä oikeen liikkuu.

Syvä huokaus. Syksy.
Tää olis helvetin helppo lähtee kirjottaan, jos ois paljon positiivista asiaa sanottavana. Periaatteessa pitäs olla, syksy ja synkkyys tulee, hobitti palaa takasin kotiin. Mutta.
Jotenkin vaan tunnen uppoovani liikaa niihin omiin synkkiin ajatuksiin. Kelailen vuotta tähän asti ja tarkkailen paremmin mikä meni nappiin ja mikä menikään taas oikeesti vikaan. Mitkä asiat voi korjata, ja mihin ei välttämättä kannata enää iskee hampaitaan. Alkusyksy on tämmöstä stressailua ja rumaa kulmahampaiden väläyttelyä itelle sekä vinkkinä muille, että pysykää loitommalla toistaseks.

Lisäks tuntuu että ihmiset odottaa multa vaikka mitä syksyn tullen, mahdottomiakin, hyvänen jesta mä olen pohjimmiltani edelleen se antisosiaalinen skitsofreenikko polvenkorkunen hobitti. Mähän en tee mitään niinkun palveluskoira.
Älkää olettako että teen ja toimin sormia napsauttamalla. Puren ne sormet irti siinä vaiheessa.
Toimin sitten kun ittee huvittaa. Ja tällä hetkellä ei todellakaan kiinnosta muu, kun rustaa tätä tekstiä tähän kusiseen blogiin.

En vaan millään sovi sinne muottiin muiden tasapainosten ihmisten kanssa vaikka kuinka oon koko elämäni yrittäny.
Sitä on hankala näin tekstissä selittää, miten erilailla toisinaan nään ja aistin tän maailmanmenon. Ja se ei todellakaan oo itelle helppoa, jos vaan voisin niin repisin nää asiat helvettiin itestäni. Sairauksiahan ne on, mutta omakohtasesti ne on muotoutunu jopa luonteenpiirteiks, koska niistä ei pääse eroon. Paitsi toki pirun hyvillä hoidoilla, mutta toisaalta miten kukaan haluais päästä eroon luonteenpiirteistään. Helvetin ristiriitasta, tiedän. 
Pahinta on ne äänet, joita kuulee tai luulee kuulevansa. Olit sit missä tahansa, kunnon vainoharha-overload.
Enhän mä edes pysty nukkuun täydessä hiljasuudessa, pakko koneelta laittaa jotain taustahälyä yöks tai heittää musanapit mökään korviin.
Ajatella, empaattinen/sympaattinen ja pirun kiltti ihminen voi muuttua sekunneissa tunnekylmäks kusipääks. Aikamoinen hyppy persoonasta toiseen. Mutta sitä se toisinaan on.

"Et voi ensin ärsyttää karhua, ja säikkyä sitten kun se alkaa murista"-siteeraus sopii tähän paremmin kun hyvin.

Syksy on mulle se vuodenaika, kun otan vaan ajan itelleni. Kerään menetetyt energiat kesältä takasin, ja nousen täältä kyllä. Mutta se ei tapahdu päivissä, eikä muutamas viikossa. Antakaa tilaa ihmisen hengittää rauhassa, ei tarvi olla hönkiä niskaan.
Kunhan talven kylmyys ja pimeys lankee kaikkien ylle, niin tää hobitti hiipii taas ihmisten ilmoille yhtä yrmynä ja kulmureitaan irvistellen kuten ennenkin.