Peilikuvan vihollinen

 "Rakas päiväkirja, tänään minulla oli todella mukava ja ihana päivä. Kaikki oli niin onnellista..."

Oon yhtä huono tekstien otsikoinnissa, että niiden alottamisessakin. Tai miks mun pitäis edes miettiä sitä miltä ne kuulostaa? Samaa paskaa eri purkissa tänne silti tulee suollettua kaikesta huolimatta.
Ja tääkin teksti tulee oleen helvetin outo, kirjotusvirheinen, sekava, sunmuuta. Koittakaa kestää tai lopeta lukeminen tähän. Bye.
Ainiin, pari kissekuvaa tulee koristeeks. Koska rakastan tota omaa, että äiteen muorikissee enemmän nyt kun mitään. Ne on lauman viimeset mummelit.

Ripulia näin lyhyellä väliajalla? Haluan vaan purkaa niin sanottuja turhia ajatuksiani taas tänne. Eikä mulla ole mitään parempaakaan paikkaa tähän vuodatukseen, olenhan vaan vähä-älyinen ja mitä vielä. Ei tämmösiä ihmisiä kuunnella/oteta tosissaan yhtään missään. Pureudutaan vähän tähän skitso-minän synkkään puoleen. Vaikka aikasemmin kirjotin, kuinka tykkään siitä että päässä viiraa ja pirun lujaa. Mutta kuulkaas, ei se niin mustien ruusujen päällä tanssimista ole missään vaiheessa.
Tai jos olis, niin enhän nyt olis nurisemassa siitä tässä.


Tai kuka saatana menee kertomaan tuttavalleen, saati lääkärille että tekis mieli polttaa ittensä hengiltä kun ei jaksa tätä pääkoppaa tälläkään hetkellä.
Kyllä, siltä musta on tuntunu jo ties kuinka kauan. Mutta en edes sitä oo saanu aikaseks, vaikka niin vittumainen luonne osaankin olla, etenkin itseä kohtaan, niin silti oon tän ajatuksen kanssa menny vaan nätisti nukkumaan. Koska toihan olis aivan liian helppo keissi päättää koko homma. Kuka sit rustaa tämmöstä ihmeellisen outoo ripulia blogiinsa?
Kyllä varmasti joku, mutta ei yhtä saatanan epäselvän selvästi kun minä. Joten jatkan itseni kituuttelua.

Ja siis moisia, ehkä joku sanois jopa "voimafantasioiks" on ollu ennenkin. Mutta loppupeleissä se henkinen itsensä ruoskiminen on ollu se oman synkän puolen juttu. Samalla kun se/tai no minä itse potkin itteni sinne maanrakoon, pitää mut silti jollain helvetin häiriintyneellä tavalla hengissä.
Senhän takia ei itseasiassa muiden leukojen louskuttelut jaksa tuntua missään, kun ei ne osaa/pysty loukkaan tätä helvetin rikkinäistä ja mitä vielä-ihmistä mitenkään. Hymähtelen vaan mennessäni amatööreille, opetelkaa edes aukoon päätänne että se tuntuu jossain.

Miks mun jutut on taas tämmösiä? En tiedä, ehkä oon vaan lopen väsyny ja kyllästyny taas omaan olemassa olooni. Ympärillä tapahtuu hienoja asioita, ja oon aina vilpittömästi ilonen niiden muiden puolesta. Sitä ei pidä epäillä.
Mutta jotenkin tähän paskaan fiilikseen vaan turtuu, etenkin kun aina joku jossain jaksaa itseni lisäks potkia niskaan miten mun kaltasesta sairaasta saastasta ei voi koskaan tulla mitään. Ehkä ei, niin kai se vaan on.
Mun varsinainen onnellisuus loppu vuonna 2014, kun menetin elämäni ensimmäisen oman koiran. Sain siitä koirasta hemmetin paljon potkua väistellä niitä heittoveitsiä mitä heiteltiin lie mistä ilmansuunnista. Olin pirun onnellinen ne 5-vuotta mitä ehdittiin viettää keskenään.

Sen jälkeen en oo jotenkaan enää osannu, tai halunnu osata väistää niitä. Jotkut on osunu, jotkut vaan hipassu, edes vähän. Sillä ei vaan oo enää ollu merkitystä.
Ja sit ihmetellään miten toi polvenkorkunen, kierosilmänen olio on niin saatanan ihmis-aggressiivinen. Ja se tuppaaa pahenemaan mitä vanhemmaks vaan tulee. En nyt ihmisten päälle käy suotta, mutta kulmureita näytellen väistän mieluusti. Kunhan et vaan koske. Ihmiset ei toimi kuitenkaan mun kanssa, enkä minä niiden. Tää homma on niin hemmetisti nähty.

Onko tää sitä itsensä tuhoomista henkisesti? On, sitä oon tehny jo ties kuinka kauan. Turrutan viimesetkin tunteet kylmyydellä enkä anna itseni tuntee mitään. Sekä ruoskin itseeni ihan kaikesta missä en onnistu, jopa siitä etten kirjota aina yleiskielen mukaan, oon kai liian tyhmä siihen.

Tykkäsin piirtää vuosia, mutta lopetin sen kun iskin heittoveitsen itse silmieni väliin todeten, monet muut piirtää paremmin kun minä. Sekin mielenkiinto loppu siihen. 
Ja sen takia nykyään irvistelen/näyttelen kulmureita omillenikin että nekin viimeset ihmiset vaan häipyis ympäriltä. En halua vetää ketään mukanani sinne synkälle polulle.

Minkä takia itse asiassa nyt kirjotan tän? Koska tässä on se synkkä puoli omassa skitso-päässä, mistä harvoin varsinaisesti kirjotan. Ja tääkin on aika ontuvaa, kun sitä synkän puolen minä-peilikuvaa on helvetin vastenmielistä edes kattoa. Tää koko teksti ei kerro kaikkea, mutta se tunnemyrsky ja itseinho-tunne vaan jo itsessään tuhoo ihmistä ihan päivittäin.
Vaikka ihmisten ilmoilla sitä jaksaakin olla semmonen no, neutraali Yrmy. Mutta näkyykö mua oikeestaan yhtään missään? Ei. Koska tää pirun synkkä puoli valtaa pienen ihmisen mieltä 80% elämästä. Sit on se pieni parikyt prosenttia, eli erittäin rare-kamaa jos näytän nauttivan olostani ihmisten ilmoilla. Sekin on sit niin ihmiskohtasta, eli mitä persoonallisempia ja häröjä ihmisiä, sen parempi.
Siltikin saatan näyttää hammasta, jos tuutte liian iholle. Semmonen vähintään puolen metrin etäisyys on ihan jees. Ehkä. Riippuu moodista.

Parhaiten viihdyn ihan itekseni metsässä, vuodenajasta viis. Se on täysin mun toinen koti. Siellä on paikka, jossa munkin kaltasen ihmisen sielu ja mieli lepää kaikkein parhaiten. Oon vähänkun joku otus, päästä mut irti omaan ympäristöön niin kirmaan siellä ja pyörin pitkin sammalmättäitä. Loikin kivien tai kivikasojen päälle nähdäkseni kauemmas. Tai vaan rötvään paikallani kuunnellen sitä hiljasuutta. Muistutan kovasti jotain alkuihmistä jolla on nykyajan jotku vaatteet päällä. Pitäiskö täältä lähtee poiskin?
Nyt näin keskellä betonihelvettiä asuessa tunnen olevani jumissa, tai häkissä. Samalla se pakottaa näkeen ihmisiä päivittäin, yäh. 

Se, että syyttäisin lopulta kaiken alkutekijöistä muita, se osottava sormi osuu kuitenkin omaan itseen. Ihminen kuten minä, on itse itsensä pahin vihollinen lopulta. Ja ainut joka sen voi tuhota ja lopettaa homman, on ihminen siellä peilikuvassa.
Ja voisin sen tehdä, mutten halua. Ehkä oon semi masokisti kun tökin itteeni kun jotain voodoo-nukkea luovuttamatta.