Minä ja minä

  ... Tai no tämähän on se tyypillinen vastaus aina, kysy niitä kuulumisia sitten kuka tahansa. Ja kappas, yllättäen oon taas tän piskusen blogin kimpussa tähän aikaan kun kiukkunen ärrieri, hampaat iskee ytimeen saakka. Jotenkin tää yö-aika on mulle se luonnollisin ja "luovin" aika kirjottaa edes jollain tavalla ajatuksiani ulos. Ehkä se johtuu siitä, kun tähän aikaan kukaan ei oo edes vahingossa kysymässä sitä kliseistä "Mitä kuuluu?"-kysymystä, mihin pitäis myös vastata taas sillä kliseisellä

"Ihan hyvää"-lauseella.
Tästä tekstistä tulee sekava, eikä sitä oo kenenkään tarkotus ymmärtääkään. Puran tän vaan ihan itteeni varten taas.

Syy minkä takia vastaan siihen aina samalla tavalla, vaikka olis ne parikymmentä heittoveistä selässä ja kirves takaraivossa poikittain, johtuu siitä etten vaan kirjaimellisesti jaksa alkaa selittään ihmisille miten vinkuraan ja solmuun ne ajatukset osaa mennä tässä päässä. Eikä edes puhuta nyt omista ajatuksista, vaan niiden parin muun niin sanotun muutaman muun persoonallisuuden aivokiemuroista.
Kyllä, puhutaanko hetki siitä millasta on elää omakohtaisesti skitsofrenian kanssa. Osalla on luuloja siitä jo omasta takaa, toiset taas totee meidän olevan valmista sarjamurhaaja-kamaa. Ja sitten on ne, joita ei kiinnosta helvettiäkään mikä ihmisen päätä varjostaa, kunhan et päästä sitä petoo irti hihnasta.

Näitä typeriä lausahduksia/toteamuksia oon jaksanu kuunnella elämän aikana ties kuinka pitkään. Ensimmäinen oletus on aina se, että uskaltaako mun kaltasen kanssa olla kun en hyvänen jesta syö edes mitään lääkkeitä rauhottaakseni itteni tainnoksiin, saati käy terapeutti-täti/sedälle selittämässä kuinka mulla menee kivasti mutta toinen persoonani haluais tuhota ihmisen joka vaan käänsi selkänsä mulle väärään aikaan.
Sanoo tämmöi pieni ja helvetin pohjimmiltaan ujo ihminen, joka vaan haluais elää ja olla rauhassa. Nyt kun ei oo mitään haista paska-ihmisiä enää elämässä mukana, niin luulis että voisin hengittää kevyesti ilman turhaa stressailua ja miettimistä että mitähän paskaa seuraavaks jostain suunnasta tulee.
Pohjimmiltaan mun elämä on tosi tasapainosta ja rauhallista, ja tykkään siitä. Tätä joskus halusinkin ettei vähän väliä olis jotain turhan päivästä härdelliä elämässä. En sellasta enää tähänkään ikään jaksa, sitä ripulia on ollu ihan riittävästi.

Mutta sitten isketään hampaat siihen itse ytimeen, tai ainakin yritetään.
Siinä missä MINÄ haluan elää sitä rauhallista ja hyvää elämää, varjostaa se/ne pahat minät, jotkut sanois luurangoiks kaapissa, minä sanon piruiks olkapäillä. Ha, olipa edes yks piru olalla mutta ei, niitä on muutama kappale kummallakin puolella.
Tosin eihän oo olemassakaan mitään niitä, sehän oon ihan minä itse joka tuhoo itseensä sisältä pala palalta. Ja siinä samalla korjaan itseeni, eli vähän semmonen 50/50-tilanne, tuhoon ja korjaan mutta mikään ei tietenkään valmistu tällä tyylillä.

Mutta miten mun pää oikein toimiikaan? Voi jesta siinäpä on simppeli vastaus tänään, muttei välttämättä parin tunnin päästä. Ei, mun mieli ei muutu tyylillä "oon nyt hyvällä tuulella, käännän pään ja PAM haluaisin repiä pääs irti".
Pääsääntösesti mun meininki on just semmosta tyynen neutraalia, ei oikeen mikään jaksa hetkauttaa suuntaan eikä toiseen. Sellanen oon ollu oikeestaan aina nuoruuden jälkeen, kun revin itteni ylös niiden aikojen paskoista.
Mistä kukaan ei sillon uskonu tän polvenkorkusen hobitin nousevan. Kaikki ajatteli, että eihän toi elämänsä luuseri nouse, ei sillä oo kanttia koska kukaan ei oo sen tukena.

Mutta voi murut, olis mulla ollu mutta sysäsin ne ihmiset syrjään. Nousin sieltä loppupeleissä ainoastaan tän tavallaan hulluuden voimilla. Omana sillosena itsenä tuskin olisin pystyny siihen, mutta se, mikä on mua lapsesta asti elämää varjostanu nosti mut sieltä ylös. Sitten musta tuli ensin vaan kylmä ja välinpitämätön kaikkia kohtaan. Aivan sama mitä jollekin tapahtu, pitikö sen tuntua joltain, ei. Miks olis?
Jotkut vois selittää samaa stoorilla "Nousi kuin Feenikslintu tuhkasta", no Feeniksille terveiset "Luciferin vasemmalta kädeltä pimeydestä".
Tää aikakausi oli synkkää, mutta ei todellakaan sillä tavalla miten jopa omat läheiset väitti. Ah, olinhan niin kovin masentunu ja itseinhoinen. Ei, en ollu.
Varsinaisesti en oo koskaan inhonnu itseeni, oon vaan ollu aina helvetin itsekriittinen ja synkkä siinä mielessä, ettei mua vaan kiinnostanu helvettiäkään mitä kenellekin tapahtuu. Saati itselle.

Se, että näytin vaan kaikille kusipäille että vaikka te hakkaisitte joka ikisen kylkiluun tästä ruhosta rikki, nousen aina ylös. Mutta en omana itsenäni silloinkaan. Se ilkeys ja julmuus mikä nostaa rumaa päätään, on samalla se joka nostaa mut ylös, mutta myöskin tuhoaa sitä mikä mä oikeasti olen. Hemmetin ristiriitasta, tiedän.

Aggressiivinen en oo kuitenkaan koskaan ollu, en itsenä enkä sinä toisena persoonana.
Sekin tosin johtuu omakohtasista kokemuksista elämän varrella.
Oon aina tyytyny oleen vaan verbaalisesti lahjakas ja sanoissani terävän inhottava kun kirurgin veitsi. Ja siitä oon saanu kuulla jälkeenpäin monestikin. Enkä silloinkaan kuitenkaan oo aggressiivinen/hyökkäävä, enemmänkin vaan ilkeä. Isken ne hampaat ytimeen tarvittaessa jos alat liikaa sanailla, enkä jaksa enää kuunnella.
Tai no minä ja minä, rehellisesti sanottuna oikeesti se oikea minä on edelleen ujo joka haluais vaan väistää näitäkin tilanteita. Mutta. Sieltä hyökkää kobran lailla se toinen minä, kun oikee Juji meinaa jäädä jalkoihin.

Se mikä pitää mut pystyssä, samalla heittää veitsiä mun omaan selkään. Tän takia kirjotan tätä tänne, koska saan tästä itse enemmän selkoo mitä tässä päässä oikeen pyöriikään. Edelleenkään ei kiinnosta, ymmärtääkö kukaan muu. Sodin tavallaan omaa peilikuvaani vastaan samalla, kun pidän siitä.
Mun oma skitsofreeninen pää pitää skarppina, mitä ympärillä tapahtuu ja kuuntelen ainoastaan vaistooni. Enää en kävele matkaani tunteella, sen aiheuttamiin maamiinoihin on tullu astuttua ihan liikaa.

Että ala nyt kertoon jollekin et hei, miltä susta tuntuu tai mitä ajattelet nyt. Kun en todellakaan tiedä puhunko omalla, vai sillä Luciferin vasen käsi-persoonalla, kyllä, oon antanu skitsofrenialleni jopa kauniin nimen. Koska se on se toinen puoli itsestä, joka saattaa nostaa rumaa päätään. Etenkin sillon kun itse en jaksa jotain, tai puolustaa itteeni. Niin se vittumainen kipinä silti nostaa ylös, se on aina ollu niin.
Samalla se kuitenkin rikkoo sitä, mikä oon pohjimmiltani. Sitä miten empaattinen/sympaattinen osaan olla kun puhutaan musta, ei pysty edes tää vitsaus multa poistaan. Se hieno piirre vaan väistyy pois kaiken kylmyyden alta, ettei jää jalkoihin. Haluan säilyttää edes jotain vanhaa itsessäni.

Sanonta "Mikäs sen pahan tappais, ellei paha itse"- vois sopia omalle kohdalle paremmin kun hyvin nyt ja aina. Ehkä jonain päivänä lopetan korjaamasta itteeni, ja annan sen ruman minäni samalla tuhota itteni täysin. Sen jälkeen ei enää mietitä.
Mutta antaa sen olla sen ajan murhe, ei jaksa ajatella sitä nyt